12. luukku: Kirja ilosta – ja vähän myös surusta

Marita Lindquist: Maleenan ilo. Kuvittanut Kerstin Thorvall. Suomentanut Tuula Ikonen. 135 sivua. 2. painos WSOY 2007.

Marita Lindquistin Maleenan ilo ei ollut rouva Huun alkuperäisellä joulukalenterilistalla, mutta ennakkomainos huomenna TV 2:n aamun lastenohjelmissa klo 10 alkavasta Kaija Juurikkalan ohjaamasta kuusiosaisesta Maleena-minisarjasta havahdutti muistamaan, että alunperin vuonna 1977 suomeksi Maleenan joulu -nimellä ilmestynyt kirja sijoittuu sekin joulun aikaan.

Maleenan ilo on selvästi aikansa lapsi. Kirja on osittain lapsikuvaukseltaan vanhentunut, mutta kerronta on kuitenkin monin kohdin niin yleispätevää ja kirkasta, että kirjassa on myös ilmeisen pikkuklassikon aineksia. Kirjan elämyksellisyys johtunee ainakin osittain Lindquistin omista lapsuuden muistoista.

10-vuotiaan Maleenan äiti kuolee joulukuun 11. päivänä. Kun Maleena palaa rallatellen onnistuneilta koirapostikorttiostoksiltaan koulusta kotiin, hän aistii heti, että kaikki ei ole kotona kunnossa.

Nykyistä lapsen suruprosessiin liittyvää tutkimustietoa vasten Maleenan läheiset vaikuttavat jopa kylmäkiskoisilta ja piittaamattomilta Maleenan ja tämän nelivuotiaan pikkuveljen surun edessä, kun perheen äiti yllättäen kuolee. Jokainen perheenjäsen tuntuu keplottelevan surunsa kanssa miten parhaiten taitaa.

Maleena on epätoivoinen ja pakenee usein muistoihinsa. Koulun joulujuhlat ja ystävien virittäytyminen joulun odotukseen tuntuvat tytöstä väärältä.

Perheen rutiineista pidetään kiinni äidin kuolemasta huolimatta. Lucia-kulkueessa nähty valon neito muistuttaa hätkähdyttävästi äitiä, ja Maleena purskahtaa hallitsemattomaan itkuun.

Maleena-kirjan aikuisten puiseva ja etäinen suhde lapsiin muistuttaa paljossa Mari Kujanpään Minä ja Muro –kirjaa, vaikka keronnan yleissävy onkin Kujanpäätä valoisampi.

Suomenruotsalaisen Marita Lindquistin (s. 1918) tapa kuvata lapsen surua on elettömyydessäänkin koskettava.

Lindquistin kerronta on lapsentahtista, selkeää ja lapsuuden ominaisarvoa kauniilla tavalla kunnioittavaa. Siinä missä Maleena-kirjojen maalmankuva on jo hitusen vanhentunut, niin Lindquistin Santtu ja Ellinoora –kirjat sitä vastoin ovat yhä patentteja sisarussuhteen ja lapsen mielikuvituksen kuvauksia ja verrattomia nimenomaan ääneenluettuina.

Kun Maleena saa joululahjaksi isältään hartaasti jo pitkään toivomansa koiranpennun, hän kavahtaa ensin riehakasta iloaan. Maleena nimittäin uskoo, että hänellä ei ole äidin kuoleman takia lupaa enää koskaan iloita. Mutta isä antaa hänelle luvan iloon ja nauruun – jouluna ja aina, sillä niin äitikin olisi toivonut.

Tässä vaiheessa lukija viimeistään pyyhkii silmiään. Niin elämyksellisesti ja pelkistetysti Lindquist kykenee tiivistämään lapsen hämmennyksen läheisen kuoleman edessä.

Maleena-kirjan lapsentahtisuudessa ja hiljaisessa myötäelossa on paljon samaa kuin Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö-trilogiassa (Tammi 2004–2006). Trilogian ensimmäisestä osasta, niin ikään vanhemman kuolemasta kertovan Tyttö ja naakkapuu -kirjan pohjalta esitetään joulupäivänä 25. joulukuuta lyhytelokuva, joka uusitaan myös uudenvuoden päivänä!

Tällainen kuolemaa käsittelevien lastenkirjojen samanaikainen dramatisointi televisiolle ei mielestäni voi olla pelkkää sattumaa: rankat aiheet ja niiden lasta kunnioittava työstäminen nyt kerta kaikkiaan ovat ilmassa ja kiinnostavat... ainakin aikuisia.

Muistini mukaan elokuvaohjaaja Claes Olsson olisi niin ikään valmistelemassa nimenomaan Maleenan ilo –kirjan pohjalta täyspitkää lasten elokuvaa. Sitä odotellessa voi siis paneutua huomisesta lähtien ensin Kaija Juurikkalan minisarjaan, joka perustuu myös neljään muuhun Maleenasta kertovaan kirjaan.