Kiehtovia satukuvakirjaseikkailuita

Kaarina Helakisa & Nina Haiko: Rubiinisydän. 38 sivua. Lasten Keskus 2009.

Virpi Penna: Perhosten polku. 30 sivua. Tammi 2009.

Joulu on tunnetusti otollista aikaa ihmeille. Siksi nämäkin kaksi kuvakirjaa herkistävät erityisesti joulun aikaan luettuina ja katseltuina. Molemmissa kuvakirjoissa on myös sellaista suloista sadun lumousta, joka tahtoo nykyisissä melko tiukasti arkeen ankkuroituvissa lastenkirjoissa olla jo melko harvinaista herkkua.

Kaarina Helakisan (1946–1998) satu Rubiinisydän on alunperin ilmestynyt hänen satukokoelmassaan Kuninkaantyttären siivet (Otava 1982), jonka naivistisen mustavalkokuvituksen kirjailija teki yhdessä Riikka-tyttärensä kanssa.

Nina Haiko on luonut satuun omintakeisen ja viehättävän satumiljöön. Hänen tyylinsä on samaan aikaan rouhea ja silti hyvin kuulas. Hän yhdistää koulun piirustustunnilta tuttuun arkiseen sakuraliituun krakelointitekniikkaa ja kollaasia ja saa aikaan paikoin hauskan kolmiulotteistakin tunnelmaa.

Kaarina Helakisan satu itsessään on kaunis puolustuspuhe yhteisöllisyydelle ja pyyteettömyydelle. Helakisan kieli on tässäkin sadussa häikäilemättömän arkaaista: hän puhuu siekailematta koko kylää pelossa pitävästä Louhikäärmeestä ja sen purstostä helkytellen suomen kieltä muutoinkin tyystin omilla ehdoillaan. Helakisa jatkoikin selvästi Anni Swanin romanttisen ja luontoa mystifioivan saduston perinnettä. Camilla Mickwitzin tapaan myös Helakisan elämä katkesi inhimillisesti katsoen liian varhain äkilliseen sairaskohtaukseen.

Pieni heinätukkainen tyttö suree, kun hänellä ei ole mekkoa metsän kuninkaan juhliin. Metsän linnut päättävät auttaa tyttöä, jos hän lupaa auttaa vastavuoroisesti myös lintuja, jotka kokevat olevansa Louhikäärmeen sorron alla. Tyttö saa tietysti hyvyytensä palkaksi juhlapuvukseen kuninkaan kesteihin komean vanamonlehtipuvun. Ja lopulta hänen hyväsydämisyytensä palkitaan moninkertaisesti, kun kuningas lahjoittaa hänelle hohtavan rubiinisydämen.

Tytön pelottomuus nousta yhdessä lintujen kanssa Louhikäärmeen tyranniaa vastaan havahduttaa lopulta kuninkaankin oivaltamaan, että yhdessä toimimalla voidaan saada merkittäviä aikaan. Helakisan sadun sanoma on säilyttänyt ajankohtaisuutensa; se on jopa puhuttelevampi nyt kuin ilmestymisensä aikaan 1980-luvulla.

Virpi Pennan ensimmäinen oma kuvakirja Perhosten polku on sekin omaperäinen ja erikoisen satumaailmansa puolesta jopa perin epäsuomalainenkin satutarina.

Sisarukset Hinni ja Himmu seilaavat yhdessä vanhempiensa ja pikkuvauva Nupun kanssa sympaattisella asuntolaivallaan maailman meriä. He päätyvät merkilliseen saareen, jossa on suunnattoman suuria perhosen koteloita. Lapset löytävät myös taikalähteen, jonka äärellä nauru muuttuu perhosiksi. Perhe ottaa yhden kotelon matkaansa, ja siitä kuoriutuu salaperäinen Siivetön, joka kuitenkin silminnähden kaipaa takaisin kotisaareensa.

Penna luo koristeellisia ornamentteja ja moniulotteisia satumaisemia. Raapetekniikka luo kuviin syvyyttä ja sitä tarkemmin määrittelemätöntä sadun lumousta. Pennan värimaailma – murretussa roosassa ja sinisen lukemattomissa eri vivahteissa – on kiehtova ja saa kuvan katsojan hyppäämään satumaisemaan ja tarinan taikapiiriin.

Parhaimmillaan Penna on silmäähivelevissä koko aukeaman panoraamakuvissa, joissa hahmot tuntuvat sulautuvan mystiseen satumaailmaan. Niiden rinnalla lähikuvat vaikuttavat vähän kömpelöiltä.

Hinnin ja Himmun vanhemmat jäävät tarinassa taustalle, mutta heistä henkii sellaista Tove Janssonin muumitarinoille ominaista seikkailuun heittäytymistä, joka viehättää aikuistakin lukijaa ja saa olon tuntumaan jotenkin erityisen kotoisalta: mitä tahansa voi tapahtua, kun antaa tarinan viedä mukanaan!