Kirjallakin voi leikkiä!

Lothar Meggendorfer: Nukkekoti. Vanhanaikainen taitettava nukkekoti. Otava 1979.

Lucy Cousins: Maisan talo ja puutarha. Suomentanut Anneli Heimonen. WSOY 2008.

Marion Billet: Kultakutri ja kolme karhua. Suomentanut Mikael Ahlström. Marjatta Kurenniemen suomennosta mukaillen. WSOY 2009.

Saviour Pirotta & Susanna Lockheart: Keijujen talo. Suomentanut Lotta Heikkeri. Nemo 2009.

Jan Pienkowkski: Botticelli´s bed and breakfast. Kingfisher 1996.

Entisenä pikkutyttönä Rouva Huu viehättyy edelleen nukkekotikirjoista.

Mitäs ne oikein ovat?

Nukkekotikirjat kuuluvat näyttämökirjoihin. Ne ovat lelukirjojen kiinnostava alalaji, joissa hyödynnetään kolmiulotteisuutta ja paperileikkauksen läppiä ja luukkuja. Ns. lepotilassa nukkekotikirjat ovat kuin mitä tahansa kirjoja, mutta erikoisen mekanismin ansiosta ne voidaan avata kolmiulotteiseen ja nukkekodin tavoin leikittävään muotoon.

Tällaisiä perinteisen kirjan muotoa kolmiulotteisuuden kautta varioivia näyttämökirjoja voidaan kutsua myös pop up- tai toy books -kirjoiksi: niissä yhdistyy usein lukeminen ja leikkiminen. Ne ovat vuorovaikutteisia leikkikirjoja ja sen takia kattokäsitteenä on mielestäni havainnollista puhua nimenomaan lelukirjoista.

Kolmiulotteisen näyttämökirjan historia juontaa tirkistyskaapista, jonka saksalainen kustantaja Martin Engelbrecht esitteli ensimmäisen kerran 1730-luvulla. Tirkistyskaapissa oli suurennuslasi, jonka läpi katsottiin pitkänomaiseen laatikkoon. Laatikon tausta ja etuala oli leikattu avoimeksi siten, että syntyi kolmiulotteisuuden vaikutelma. 1860-luvulla lontoolainen kustantamo Thomas Dean & Son valmisti sarjavalmistukseen soveltuvan yksinkertaisen tirkistyskaapin, jossa tausta oli kiinnitetty etuosaan taitettavilla paperisaranoilla. Suurennuslasia tai hankalasti käsiteltävää laatikkoa ei näin ollen enää tarvittu. Pienestä narusta vetämällä tasot kohosivat taustastaan kolmiulotteisina esiin!

Saksalaiset kirjapainot olivat kehittäneet väripainotekniikkaa englantilaisia pidemmälle ja tästä syystä Saksa mainitaan useissa katsauksissa kolmiulotteisen kuvakirjan edelläkävijämaana ja kehittelijänä.

Kolmiulotteisista kirjoista tuli 1800-luvun loppua kohden yhä yleisempiä ja suositumpia: niissä oli liikkuvia osia, erilaisten liepeiden alle kätkeytyviä kuvia ja koottavia kuvituksia, jotka pienin muutoksin saattoi tehdä toisenlaisiksi. 1880-luvulla saksalainen pilapiirtäjä ja nukketeatterin asiantuntija, müncheniläinen Lothar Meggendorfer (1847–1925), kehitti kirjan, jolla saattoi myös leikkiä. Hänen kirjansa olivat myyntimenestyksiä: monet ylsivät uusintapainoksiin ja niitä käännettiin muun muassa englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, unkariksi, italiaksi ja venäjäksi.



Meggendorferin kirjojen paperista leikattuja hahmoja pystyi liikuttelemaan ja kirjan sivut avautuivat kolmiulotteisiksi. Kuvia saattoi vaihdella ja joissakin kirjoissa kuva oli pyörylässä, jota pyöritettäessä näkymä muuttui toiseksi. Meggendorfer teki myös opettavia lastenkirjoja ja häntä pidetään yleisesti kolmiulotteisen lastenkirjan uranuurtajana ja kehittäjänä.

Meggendorferin klassikko Das Puppenhaus (1890) eli Nukkekoti on ilmestynyt suomeksi Otavan kustantamana vuonna 1979 . Tässä kirjassa ei vielä ole paljon leikkimiseen houkuttavia ominaisuuksia: sivistyneistökodin asukkaita ja kauppapuodin asiakkaita ei voi liikutella: paikoilleen kiinnitettyjen hahmojen kautta syntyy lähinnä leikin illuusio.



Sen sijaan Lucy Cousinsin Maisa-katselukirjoista tutulle hiirineidille on tehty oma nukkekoti, Maisan talo (WSOY 1995) ja sille sittemmin vielä lisäosa Maisan maatalo (WSOY 2001). Näistä nukkekotikirjoista tuli heti ilmestyessään suosittuja, ja painokset myytiin nopeasti loppuun.



Maisan talosta ja puutarhasta (WSOY 2008) on tiettävästi syksyllä tulossa uusintapainos. Maisan koti on laajennettu kaksikerroksiseksi taloksi olo-, makuu- ja kylpyhuoneineen, keittiöineen ja yläkertaan johdattavine portaineen.

Kirjan mukana on Maisa-pahvinukke sekä pahviarkki, jolla on kolme ystävähahmoa sekä kissa. Arkille on koottu myös kodissa tarvittavia esineitä hammasharjasta haravaan, kaulimesta polkupyörään. Lisäksi nukkekotikirjaan sisältyy pieni Maisan puuhapäivä -kirja, josta voi hakea ideoita leikkeihin.

Kun ensimmäinen Maisan talo -nukkekotikirja ilmestyi vuonna 1995, esikoinen oli vasta kaksivuotias. Maisa ja pandakarhu olivat mieluisia – jopa siinä määrin, että alkuperäisten repaloituneiden pahvihahmojen tilalle piti ennen pitkää tehdä uudet!

Marion Billet´n Kultakutri ja kolme karhua muistuttaa kolmiulotteisessa rakenteessaan vanhoja näyttämökirjoja. Se kertoo neljällä näyttämöaukeamallaan klassisen sadun uteliaasta Kultakutrista, joka lupaa kysymättä vierailee kolmen karhun talossa aiheuttaen ymmärtämättömyydessään monenlaista harmia. Kultakutri ja karhut voi irrottaa taustapahvista ja asettaa seisoville jalustoilleen. Tärkeät puurokupit ovat tietysti myös mukana. Bonusarvona osa kuvapinnasta on sametin-pehmeää.
























Keijujen talo on taatusti kaikkien 4-10-vuotiaiden tyttöjen toivekirja, joka yhdistää paperinukke- ja nukkekotileikkejä. Nidotussa vihkosessa esitellään talon asukkaat. Tietoiskulaatikoissa annetaan yleispätevää keijutietoutta.

Keijujen talo on vähän erilainen, laatikkomainen nukkekotikirja, jossa keijut asuvat onkaloisen puun juurakossa. Pahviarkeilla on irrotettavat keijut, huonekalut ja hieman isokokoisemmat paperinukkekeijut vaatteineen.

Erityiskiitosta Keijujen talo saa kompktista rakenteestaan: talo säilyy eheänä laatikkomaisen ulkoasunsa vuoksi, ja kannet napsahtavat vielä napakasti magneetilla yhteen. Tosin tämä nimenomainen magneettitoiminta aiheuttaa kirjan takakanteen hurjan varoituksen: "ihmiskehossa toisiinsa tarttuvat tai metalliesineeseen tarttuvat magneetit voivat johtaa vakaviin vammoihin tai hengenvaaraan. Hakeudu välittömästi lääkäriin, jos magneetteja on nielty tai niitä on joutunut hengitysteihin." Tällainen ohjeistus lienee nykyisten EU-standardien aikana pakollista, mutta on kaukana keijujen kepeästä maailmasta!

Ja lopuksi vielä yksi kuriositeetti nukkekotikirjojen joukossa. Tämä kirja sopii aikuisempaankin makuun ja vaikkapa varhaisnuorison johdattajaksi taidehistoriaan.

Jan Pienkowskin Botticelli´s bed and breakfast esittelee nimittäin säätyläisperheen talon, johon on piilotettu yhteensä 56 maalaustaiteen historian kannalta keskeistä teosta. Niinpä tarkkasilmäinen voi löytää Michelangelon Davidin kylpyhuoneesta harjaamassa hampaitaan sekä Jan van Eyckin Arnolfinin pariskunnan istumassa pöydän ääressä… Kirja on onnen omiaan vaikkapa illanistujaisten ohjelmanumeroksi.




Vuosaaren kirjastossa Helsingissä (os. Mosaiikkitori 2) on 29. huhtikuuta asti mahdollisuus tutustua lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijan ja keräilijän Niklas Bengtssonin kokoamaan ja suunnittelemaan Pomppis-kirjanäyttelyyn. Niklas Bengtsson on pyrkinyt lanseeraamaan suomalaiseen kielenkäyttöön uudissanaa pomppiskirja, jolla hän tarkoittaa liikkuvia ja/ tai liikuteltavia osia sisältäviä kirjoja.

Nykyisin kaikki näyttämökirjat tehdään järkiään halpatuontimaissa, koska niiden valmistusvaiheet edellyttävät monia pikkutarkkoja työvaiheita. Raul Roineen tekstiin ja Tauno Nurmelan kuvitukseen perustuva Muurilan mummon kaali on kiinnostava näyttämökirja – tai nousukuvakirja, kuten sitä ilmestyessään vuonna 1946 kutsuttiin. Kirja on nimittäin painettu Kuopion kansallisessa kirjapainossa!