Kontion ja Kurenniemen lehmät

Tomi Kontio & Camilla Pentti: Lehmä, jonka kyljessä oli luukku. 32 sivua. Teos 2006.










Tämä ahaa-elämys on nyt ihan pakko jakaa.

Lastenkirjallisuus ja nonsense -luentosarja on edennyt jo melkein loppusuoralle ja torstaina käsittelyssä olivat kotimaisen lastenkirjallisuuden nonsense-aineksia sisältävät proosateokset, alkaen 1920-luvun suomenruotsalaisen Lisa Cavénin Ulla, Museman och negertrollet –kirjasta muiden muassa Iris Kähärin Titilalliin ja Rukkaseen ja Kari Hotakaisen Lastenkirjaan. Viimeisenä käsiteltävänä teoksena oli Tomi Kontion lehmäkuvakirja.

Huomasin lukevani tämän Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kirjan jotenkin uusin, leppyneemmin silmin kuin sen ilmestyessä nelisen vuotta siten. Kirja on mielestäni edelleen varsin kokeellinen, niin kuvitukseltaan kuin tekstiltäänkin, mutta se on muuttunut neljässä vuodessa... luvalla sanoen... sympaattisemmaksi.

Varmasti tulkinnan muuttuminen johtuu osittain myös retrokuvituksen arkipäiväistymisestä: lastenkirjankaan kuvituksella ei enää ole yhtä tiukkaan aidattua laidunta. Camilla Pentin rohkea esikoiskuvitus palkittiin heti tuoreeltaan Grafia ry:n jakamalla Rudolf Koivun palkinnolla.




Ivan ja Vanja ovat sisaruksia ja oikeastaan kaksosia, vaikka Ivan onkin kolme kuukautta Vanjaa vanhempi. Oikeasti Ivan on Vivan ja Vanja on Anja, sillä

--- syystä tai toisesta Ivan ei oppinut koskaan sanomaan veetä sanan alussa, ja syystä tai toisesta Vanja ei osannut sanoa mitään vokaalilla alkavaa sanaa laittamatta siihen veetä eteen. Siksi he olivat itselleen Ivan ja Vanja ja toisilleen Vivan ja Anja. Ja muille jompaakumpaa. Tai kumpaakin.

Jos lukija pääsee tämän v-voittoisen alkuhämmingin yli, hänet palkitaan verbaali- ja action-tasolla moninkertaisesti.

Äiti ja isä räyhäävät kotona ja sisarukset päättävät karata. He lähtevät kävelemään Viikin koetilaa halkovaa hiekkatietä pitkin ja katsovat laitumella märehtiviä lehmiä. Heidän huomionsa kiinnittyy lehmään, jonka kyljessä näyttäisi olevan luukku. Mitä ihmettä?

Lehmä, joka tietysti osaa puhua, kertoo sen olevan Hullut Uksi. Lapset haluavat vilkaista sen takaa löytyviä hullutuksia, mutta lehmä haluaa tehdä heidän kanssaan lehmänkaupat. Lapset yrittävät ensin tarjota vanhentuneita vitsejä vaihdossa, mutta lehmä vaatii lapsilta heidän puheenpartensa, sillä

minulla on nimittäin hiukan niukasti säilystystilaa sisälläni ja teidän parsillenne voisin laittaa kaikki hullutukset kuivumaan.

Niin lapset solahtavat lehmän sisälle ja vinhaan seikkailuun. Ja tietysti lapset lopulta pelastuvat hullun lehmän hirmuvallasta verbaalisella nokkeluudella ja viekkaudella. Onneksi myös vanhemmat ovat tällä välin seestyneet: äiti on ripustanut isän yöksi kuivumaan pyykkinarulle... mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kontion teksti on yhtä aikaa lyyrisen helkkyvää:

Aurinko oli teroittanut itssensä kuusenlatvoihin ja kömpinyt kohti keskitaivasta. Se paistoi täydeltä terältä.

... ja kuitenkin roisia ja ronskia.

Kontio antaa kielelle kyytiä sen monimerkityksisyyden ja homonyymisten sanojen kautta. Nonsenselle tyypillisesti Ivan ja Vanjakin pohtivat kielen olemusta ja sitä kautta myös omaa identiteettiään.

Mutta takaisin alkuun: miksi Kontion lehmätarina tuntui äkkiä jotenkin tutulta?

Marjatta Kurenniemi, joka on myös hyödyntänyt nonsense-elementtejä monissa lastenkirjoissaan, on kirjoittanut kokoelmaan Antti-Karoliina ja muita hassuja satuja (Valistus 1954) Sadun pienestä pojasta. Siinä poika niityllä kävellessään kohtaa sakset, lasiruudun ja avaimenreiän ja nappaa ne mukaansa. Niityllä poika näkee haukottelevan lehmän, jonka suuhun hän tuulenpuuskassa tempautuu ja päätyy lehmän vatsaan.

Mutta ei syytä huoleen: onneksi pojalla on mukanaan sakset lasiruutu ja avaimenreikä. Neuvokas poika leikkaa lehmän kylkeen aukon ikkunaksi ja tekee vielä oven ja siihen avaimen reiän. Äidin huutaessa poikaa kotiin syömään, pyytää poika tuomaan avaimen oveen, jotta hän pääsee lehmän vatsasta pois. Ja satu päättyy sadunkertojan loppukaneettiin:

Jos satut joskus näkemään lehmän, jolla on lasiruutu vatsassa, niin se on juuri se lehmä. Varsinkin, jos siinä on ruudulliset ikkunaverhot.

Pistänpä melkein pääni pantiksi, että Tomi Kontio on tämän saman sadun lapsena lukenut tai sitten nähnyt tämän Marjatta Kureniemen lehmän laiduntamassa jossain Kontulan tienoilla.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on viime vuonna käännetty viroksi (Luugiga lehm, Petrone Print 2009, vironnos Kudrun Kungi). Samalla kirjan muoto on tyystin muuttunut: Camilla Pentin kuvitus on korvattu Kristiina Kassin uudella mustavalkokuvituksella ja teksti on levitetty helppolukuiseen lastenromaanimaiseen ladontaan. Ja ratkaisu toimii vallan mainiosti!