perjantai 11. kesäkuuta 2010

Joskus luulin olevani vapaa


Åke Edwardson: Lohikäärmekuu. Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava 2010. 365 sivua. Kansikuva Sami Saramäki.











Åke Edwardsonin Lohikäärmekuu on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Samuraikesälle, joka oli kaikessa karuudessaan vaikuttava lapsuuden lopun kuvaus.

Dekkaristi Åke Edwardson tunnetaan entuudestaan Liken ja Johhny Knigan kustantamista dekkarisuomennoksista sekä Komisario Winter -televisiosarjasta. Samuraikesä oli Edwardsonin ensimmäinen nuortenromaani, jonka kirjailija on omistanut omille tyttärilleen.

Romaanin tapahtumien todenperäisyydestä ei anneta takeita, mutta häivähdys kirjailijan itse kokemista lapsuuden kultaisista kesistä ja klassisten poikakirjojen asetelmista kuultaa kyllä kirkkaana ja eletyn tuntuisesti kerronnan läpi. Bob Dylanin Kennylle tärkeä kappale "Like a rolling stone" antaa Lohikäärmekuulle myös tarkan aikamääreen, vuoden 1965. Kenny kiintyy Dylanin tulkintaan oitis – äidin eestaas kuuntelemien Elviksen kappaleiden jälkeen se tuntuu lähestulkoon räjäyttävän hänen tajuntansa.

Samuraikesässä 12-vuotias Kenny joutui kesäsiirtolaan, jotta äiti voi parannella repaleisia hermojaan kaikessa rauhassa. Siirtolan karut olot aiheuttavat leiriläisissä uhmaa, mutta kukaan ei uskalla nousta yrmeää naisjohtajaa vastaan. Kenny saa voimaa japanilaisesta samurai-taistelukulttuurista ja ystävystyy Kerstinin kanssa. Tytön kokema nöyryytys kypsyttää Kennyn lopulta taisteluun. Samuraikesässä Edwardson kuvasi paitsi nuorten rohkeutta nousta aikuisten hirmuvaltaa vastaan niin myös lasten ryhmäytymisen säälimättömiäkin lainalaisuuksia. Seesteisestä loppuratkaisusta huolimatta samuraikesästä tuli Kennylle viimeinen lapsuuden kesä.

Lohikäärmekuun lähtöasetelmat ovat yhä ankeat. Kerstin ja Kenny päättävät karata, kun kumpaakin uhkaa rikkonaisten kotiolojen takia sijoittaminen sijaisperheeseen. Kennyn äiti on vajonnut syvään masenukseen ja Kerstinin äiti juo suruunsa. Matkallaan nuoret kohtaavat elämässään eri tavoin rampautuneita ihmisiä, joilta kuitenkin riittää ymmärrystä ja alttiutta auttaa heitä pakomatkalla.

Kenny on lähtenyt kotoa silmittömän surun ja vihan sokaisemana, mutta vähitellen hän kyseenalaistaa myös pakonsa mielekkyyttä:

Ehkä halusin nyt mennä kotiin. Mennä kouluun. Ei. Mennä kotiin. Ehkä. Mennä kouluun. Ehkä. Bussi pysähtyi risteykseen. Näin laitumen ja kaksi ruskeaa hevosta, jotka laukkasivat laitumen poikki. Ne näyttivät vapailta villihevosilta, Vaikka niiden pitkin jarruttaa ennen aitaa, ne eivät välittäneet aidasta, vaikka ne olivatkin nähneet sen jo vuosikausien ajan. Hevoset ovat kuin me, ajattelin. Kuin Kerstin ja minä. Tai vain kuten minä. Joskus luulin olevani vapaa, vaikka tiesin, etten ollut. Mutta unohdin sen.


Åke Edwardsonin lohduttomassa perhekuvauksessa on paljon samaa kuin Åsa Anderberg Strollon Minnassa, vaikka romaanien ajallinen etäisyys onkin yli 40 vuotta. Lastensuojeluviranomaiset tekevät työtään byrokraattisesti ja sormiaan likaamatta; Kennyn rehtori yrittää toki tarjota erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja kiperään tilanteeseen, mutta hänenkin valtuutensa puuttua perhetragediaan riittävän ajoissa jäävät lopulta melko rajallisiksi.

Ankeista olosuhteista huolimatta Kennyn ja Kerstinin elämään pilkahtelee sovinnollisessa, ehkä jopa hivenen pateettisessa loppuratkaisussa toivon hiven.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti