On hyvä, kun ihmisellä on ankaria lapsia!

Inger ja Lasse Sandberg: Apua, me hukumme savuun! Suomentanut Marikki Makkonen. Weilin+Göös 1972. 36 sivua.

Inger ja Lasse Sandberg: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Suomentanut Ulla Ropponen. Weilin+Göös 1981. 28 sivua.





Kuvakirjakriitikko Ansa Aarnio kiinnitti vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa huomiota kahteenkin mielenkiintoiseen seikkaan: uusissa kuvakirjoissa käsitellään entistä enemmän aikuisten asioita – esimerkiksi ikäihmisten rakkautta – ja toisaalta suhtaudutaan aiempaa selvästi vapaamielisemmin tupakointiin.

Aarnion poimimat tupakointiin neutraalisti suhtautuvat esimerkit olivat valtaosin suomenruotsalaisista kuvakirjoista. Voi olla että rouva Huu syyllistyy nyt roimaan yleistykseen, mutta riikin- ja suomenruotsalaisillahan on aina ollut taipumusta boheemiin suurpiirteisyyteen, mitä tulee terveellisiin elämäntapoihin, muistetaanpa vaikka Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun hillitöntä karamellien ostamista tai Tove Janssonin Muumipapan juomatapoja.

Toisaalta on hyvä muistaa, että ruotsalaiset ovat tehneet 1970- ja 1980-luvulla pari edelleen varsin käypää tupakanvastaista kuvakirjaa, siinä missä kotimaisista kuvakirjoista on turha etsiä edes sivulauseen verran tämän paheen kyseenalaistamista.

Aviopari Inger (s. 1930) ja Lasse Sandberg (1924–2008) on vaikuttanut ruotsalaisen kuvakirjallisuuden moderniin, raikkaaseen kuvakieleen yli 50 vuoden ajan sympaattisilla ja omintakeisilla hahmoillaan, joista Suomessakin tunnetaan hyvin Petteri, Lapanen ja Lapaniina, Anna ja Peukku.

Apua, me hukumme savuun on julkaisuajankohdalleen tyypillisesti melko tendenssimäinen tupakanvastainen kuvakirja, joka hyökkää myös mainosten ylläpitämiä idoleja ja falskeja ihanteita vastaan.

Panu ja Ulla ihmettelevät valtaisaa savupilveä ja päättävät ottaa selvää sen aiheuttajasta. Ensin lapset epäilevät savuttajaksi tehtaan savupiippua, mutta siihen on vast ikään asennettu puhdistussuodatin. Savu ei tule liioin höyrylaivasta, maamunasta, autoista tai tulipalosta, vaan vuoren onkalossa tupakkaa sauhuttelevasta lohikäärmeestä.

Lohikäärme kertoo lapsille tarinansa:

Yhtenä oikein kauniina päivänä suunnilleen vuosi sitten minä lensin näitten vuorien yli vilkaisemaan, olisiko missään paria heitteille jätettyä kultakimpaletta tai vaikka vahingossa pudonneita jalokiviä. Ilma oli niin kirkas että näin kaupunkiin saakka. Ja kaupungissa näin suuria komeita meneviä miehiä ja naisia, jotka polttivat savukkeita.
AHAA, minä keksin, noin se käy. Lensin kotiluolalle hakemaan kultaa ja ostin 1000 savuketta. – –

Mutta lohikäärme saa karvaaksi pettymyksekseen pian huomata, että mainosten ylisanoille ei olekaan katetta. Panu ja Ulla esitelmöivät lohikäärmeelle, mitä kaikkea myrkkyä savukkeet pitävät sisällään. Ei siis ihme, että lohikäärme voi huonosti. Ja saman tien lohikäärme – tietysti ! – päättää lopettaa tupakanpolton. Ja siitä ilahtuu Panun ja Ullan lisäksi myös lohikäärmeen puoliso!

Vähemmän ohjelmallisempi ja varmasti myös sen vuoksi nykylapsia paremmin puhutteleva on Sandbergien toinen kuvakirja Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Kirjasta on tehty myös kirjan kanssa samansisältöinen animaatio.

Pikku Peukku on kyllästynyt passiiviseen tupakanpolttoon ja kyseenalaistaa voimakkaasti äitinsä piintyneet ja epäterveelliset tottumukset. Vieroitusoireisiin Peukku suosittelee jotain muuta käsillä tekemistä ja niinpä äiti neuloo muun muassa riippumaton ja jalkapallopelin maalin! Tupakkalakon jälkeen Peukun äiti ahmii ruokaa entistä enemmän, ja niinpä lapsi patistaa äitinsä liikkumaan.

Ja onnellisessa lopussa Peukun äiti kiittää lastaan:

Kiitos että autoit minut eroon tupakasta. On hyvä, kun ihmisellä on ankaria lapsia.