Liekin pauloissa

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat. Kansikuva Jussi Kaakinen. 256 sivua. Otava 2010.











Reeta Aarnion arjesta taikuuteen ponnistava ja eri elementtien mukaan jäsentyvä lastenromaanisarja on saanut kolmannen itsenäisen jatko-osan Virvatulen vartijat. Aiemmissa osissa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) Liina ystävineen on ottanut haltuun veden ja maan.

Nyt on tulen vuoro:

Tuli on elementeistä hirmuisin, sen te tulette vielä huomaamaan, ystäväiseni. Tulenvoima on rajaton, sillä se on pelkkää energiaa. Tuli on elämän ydin. Intohimo, rakkaus, viha, kaikki suuret tunteet kumpuavat tulesta, elämän energiasta. Siksi tulen väkeä on kaikessa elollisessa, teissäkin, ystäväiseni.

Näin maireasti tulen elementistä oppilailleen esitelmöi väki-tiedon tunneilla taikakoulun opettaja Ulla Pirtapaula, joka on hahmona särmäinen ja temperamentiltaan jopa hieman epävakaa. Hänen olemuksensa ei suinkaan herätä luottamusta kaikissa oppilaissa. Erityisesti Liina, sarjan keskushenkilö, on kyllin kriittinen asettaakseen välillä myös auktoriteetin toiminnan kyseenalaiseksi.

Aarnion konsepti on nerokas: hän yhdistää letkeästi kansainvälisen lasten fantasia perinnettä (tunnistettavin vaikutevelka J. K . Rowlingin Harry Potter -kirjoille) suomalaiseen kansanperinteeseen. Parat, vetehiset, maahiset, tontut, kratit ja monet muut myyttiset hahmot saavat kukin karismaattisen esittelyn ja ne toimivat tiukasti suomalaisen muinaisuskon edellyttämissä kehyksissä.

Toisaalta kansanperinteen myyttiset hahmot elävät myös aivan itsellistä elämää: esimerkiksi edellisistä osista tuttu sympaattinen Niruknirun-tonttu rohkaistuu nyt kosimaan etäihastustaan, saunatonttu Nillaa.

Liina on saanut velhokoulun oppitunneilla tietoa virvatulista eli aarnivalkeista, jotka suomalaisessa kansanperinteessä on nähty henkiolentoina tai niiden valoina, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä. Aarnivalkean alla on uskottu olevan aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Myös Virvatulen vartijoissa löydetään aarre, josta osa on kultasepänliikkeen ryöstösaalista ja osa ihan oikeaa, ikivanhaa muinaisaarretta…

Ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyvät arkiset hankaukset ryydittävät tarinaa, välillä hiukan liiankin alleviivaavin painotuksin. Eetun perheeseen majoittuu serkkupoika Jani, jonka vanhemmat tarvitsevat hiukan ”omaa aikaa” järjestääkseen avioeroa ja sen jälkeistä elämäänsä parempaan kuosiin. Liina riitautuu parhaan ystävänsä Sirin kanssa. Riidan syynä on Jani, jonka viehtymys tulitikkuleikkeihin ja isottelevaan käytökseen ei ole Liinan mieleen. Ihmissuhdesotkut selviävät lopulta parhain päin, ja kukin lapsi saa oppia rehellisyyden olevan keskeinen elämän arvo.

Janin epätoivoisessa paossa autioituneeseen huvilaan ja erityisesti siellä rellestävän rosvojoukon sytyttämän tulipalon kuvauksessa on sellaista latausta, että kirjaa ei tee mieli suositella kovin herkkähermoisille lukijoille.

Aarnio on kätkenyt teoksiinsa myös ekologisia viestejä. Niinpä Virvatulen vartijatkin on luettavissa osin ympäristökriittisenä manifestina esimerkiksi metsäpalojen tuhoavasta voimasta ja ihmisen piittaamattomuudesta. Painavan sanansa tähänkin asiaan sanoo Pirtapaula:

Jos elementeistä yksikin pääsee vallalle tai katoaa, olemme pulassa. Jos yhdenkin elementin olennot hylkäävät maailman, olemme pulassa. Ihminen on omilla toimillaan tehnyt sekä ilman että veden olentojen olon tukalaksi ja vahvistanut tulen olentojen elämänmahdollisuuksia Se on harvinaisen typerää. Ihmiset ovat toki muuttaneet toimintaansa, sekä ilman että veden henkien tilanne on monessa maailman kolkassa parempi nyt kuin aiemmin, mutta paljon on vielä tehtävää jäljellä. Suuri urakka jää teille lapsille. Olkaa te meitä viisaampia.