13. luukku: Lucian ja lähimmäisen rakkauden äärellä

Hans Peterson: Markun joululahja. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Eila Leinonen. 32 sivua. Weilin+Göös 1969. 2. painos 1984.









Tästä ei pohjoismainen joulukuvakirja parane.

Ruotsalaisen Hans Petersonin (s. 1922) Markun joululahja on toivekirja kaikille niille, jotka haikailevat vanhanaikaisen kunnon joulumielen perään.

Keskiviikkoaamuna, kolmantenatoista joulukuuta, Markkku heräsi ja alkoi ihmetellä, mitä oli tapahtunut.

Oli niin hiljaista. Alhaalta kadunkulmastakaan ei kuulunut raitiovaunun kolistelua niin kuin tavallisesti. Kaikki äänet olivat pehmeitä.

Markku ryntäsi ikkunaan ja kurkisti ulos.

Satoi lunta. Ihan totta, satoi lunta.

Markku on hiukan yksinäinen koulupoika. Matkalla kouluun hän kohtaa Lindbergin sedän, joka kuljettaa Mari-hevosen vetämillä rattailla tavaraa ihmisille ympäri kaupunkia. Markku säälii Lindbergiä ja hevosta, jotka joutuvat värjöttelemään kylmässä koko päivän.



Koulussa vietetään Lucian päivää. Markku herkistyy Lucia-kulkueen aikana, mutta epäonnekseen aivastaa kesken kauniin laulun, ja säikähtää pahanpäiväisesti.

Päästyään koulusta Markku tapaa Lindbergin uudelleen. Mies pyytää poikaa kanssaan ajelulle ympäri pikkukaupunkia. Mies tokaisee Markulle

”Kyllähän sinun, Markku, kelpaa, kun voit juosta äidin luokse lämmitelemään”, hän sanoi. ”Mutta uskotkos, toista on meillä. Ja monilla muilla, joilla ei ole kattoa päänsä päällä.”

Markku miettii miehen lausumaa mielessään. Hän uskoo Lindbergin olevan koditon, ja monet ristiriitaiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Setä kutsuu Markun kahville kotiinsa, ja Markku luulee päätyvänsä pensaan alle johonkin kurjaan hökkeliin, mutta yllätyksekseen hän saakin huomata, että Lindbergillä on viihtyisä pieni lämmin kotimökki, jonka puuliedessä hohkaa lämmin tuli.

Väärinkäsitys selviää ja Markku ymmärtää arvostaa omaa hyväosaisuuttaan aivan uudella tavalla. Asiaa ei tekstissä korosteta millään lailla, mutta valpas kuvan katsoja osaa tulkita Ilon Wiklandin herkistä kuvista kaiken olennaisen.



Ilon Wikland on käsittämättömän herkkä tunteiden ja tunnelmien kuvaaja. Hän onnistuu kiteyttämään lapsen mielialat tämän olemukseen: ryhtiin, hiukan lunuttaviin villasukkiin ja jopa nenän asentoon.

Markun joululahja vertautuu hyvin myös Viktor Rydbergin satuun Pikku Villen seikkailu jouluaattona. Myös Markku tekee Villen tavoin matkaa halki talvisen maiseman, lunta sataa sakeasti ja samalla lapsi työstää joulun ydinasioita mielessään: lähimmäisen rakkauden ja pyyteettömyyden keskeisiä arvoja.