Inga Röning: Oiva Lentokone, joka pelkäsi lentämistä. Kuvittanut Marjo Nygård. 46 sivua. Tammi 2011. Ulkoasun suunnitelu Marjo Nygård.
Gertrude Crampton: Puksu, pikku veturi. Kuvittanut Tibor Gergely. Suomentanut Ritva Toivola. 24 sivua. Tammen kultaiset kirjat 179. Tammi 2003. 2. painos 2009.
Lastenkirjallisuus on täpö täynnä inhimillistettyjä eläimiä. Siihen nähden teknisten laitteiden persoonallistaminen on vähäisempää, mutta edelleen suosittua, vaikka ei enää kohtuuden nimessä voikaan puhua mistään koneromantiikan ajasta.
Inga Röning debytoi lastenkirjailijana vuonna 2005 omintakeisella saturomaanilla Kohti Pystynyppyläin vuoristoa (Tammi). Sen jälkeen hän on tehnyt pienkustanteina ja ns. tarvepainatuskonseptilla lastenkirjoja, joissa seikkailun sankarina voi olla oma lapsi omalla nimellään.
Oiva on pieni punainen lentokone, joka suhtautuu pelokkaasti lentämiseen isälleen sattuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Oiva potee erilaisia psykosomaattisia oireita ( ”maharaudat mourivat ja jalkapyörät notkuvat” ja se valuttelee tämän tästä öljyjään kyynelehtiessään surullisena.
Oivaa uhkaa jo romutus, mutta onneksi se löytää ymmärtäjän vanhasta ja viisaasta lentokoneesta, Wanhasta lentäjäsankarista, joka yrittää vakuuttaa Oivan lentämisen ihanuudesta. Kun Oiva ja pikkupoika Mikko onnekkaasti kohtaavat, Oiva saa tilaisuuden päästä pelostaan ja näyttää samalla todellisen luontonsa taitolentonäytöksessä muille lentokonehallin ilkkuville lentokoneille. 
Tekstiä on peruskuvakirjaa enemmän. Inga Röning on paikoitellen turhan monisanainen tapahtumien kuvailija, monin kohdin rönsyilevää kerrontaa olisi voinut tiivistää. Marjo Nygård on luonut kuvituksessaan veikeän karismaattisen, mutta silti pienten lukijoiden silmissä uskottavan Oiva-lentokoneen karisman. Sen muuttuva olemus ja itsetunnon vankistuminen on hyvin tavoitettu eri asennoissa ja kuvakulmissa! Ja uskoisin, että useammankin pienen huimapään silmiä hivelee lentokoneen ohjaamon kojelauta lukuisine mittareineen ja vipuineen! 
Tammen kultaisten kirjojen suosituimpien osien joukossa ovat vuodesta toiseen olleet elollistettuja kulkuvälineitä kuvaavat kirjat Jere Jarruvaunu ja Puhku, pieni punainen hinaaja. Inhimillistyksestä huolimatta Puksu, pikku veturi ei aivan pääse samaan sarjaan näiden suosikkien kanssa. Kirja on alunperin ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 1945, mutta suomennettu ensi kerran vasta 2003.
Kaukana, kaukana täältä on Asemalan kaupunki. Kaikki veturilapset menevät sinne kouluun oppiakseen taitoja, joita ne tarvitsevat tultuaan isoiksi.
Pikku veturit tekevät parhaansa ajellessaan kiskoja pitkin. Ne yrittävät puhkua, puksuttaa, kolkuttaa ja viheltää komeasti niin kuin isot veturit tekevät. Mutta aluksi ne saavat aikaan vain pientä pihinää ja puhinaa raikuvan vihellyksen sijasta.
Sen vuoksi niiden täytyy opiskella Asemalan veturikoulussa ahkerasti viheltämistä, puksuttamista, varovaista ajoa mutkissa, jarrujen kirskutusta ja kiskojen kolkuttelua.
Tärkeintä on kuitenkin, että juna pysyttelee raiteilla eikä lipeä omille teilleen.
Puksu on kuitenkin vielä pieni ja kokematon veturi, eikä aina muista opettajien neuvoja. Se ottaa erivapauksia ja kirmaa raiteilta ryhtyessään kilpaan hevosen kanssa tai nauttiessaan kukkaniityn värihehkusta, kunnes jää – tietysti – kujeistaan kiinni. Veturinkuljettaja keksii kuitenkin keinon saada Puksu takaisin ruotuun, vaikka keino ei mielestäni olekaan lapsipsykologialtaan paras mahdollinen.
Kenties Finnairin ja Valtion rautateiden olisi hyvä ottaa oppia lastenkirjallisuudesta. Jos vetureille ja lentokoneille annettaisiin kullekin yksilöidyt nimet, jotka myös herättäisivät tarpeen tullen sympatiaa, niin ehkäpä matkustajien olisi helpompi antaa myöhästymisetkin anteeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti