Ahtautumisen maailmanennätys?

E. Bulatova & O. Vasiljeva: Vaarin kinnas. Ukrainalainen satu. Suomentanut Vilho Jokela. 33 sivua. Kansankulttuuri 1977. 2. painos SN-kirjat 1986.














Myönnetään. Tämä ei ehkä ole paras hellepäivän kirjavinkki, mutta menköön.

Rouva Huu käveli pitkästä aikaa Tampereen Kuninkaankatua keskustasta ylös Mältinrantaan päin ja huomasi että pikantti tilataideteos on yhä paikallaan. Tiettävästi kukaan ei ole virallisesti ilmoittautunut tämän kinnasinstallaation tekijäksi.




Finlaysonin palatsin puuaidalle on kertynyt viime talvesta lähtien satoja parittomia lapasia, sormikkaita ja hansikkaita. Määrä tuntuu karttuvan jatkuvasti.

Vehreää kesämaisemaa vasten vanuttuneet lapaset näyttävät liikuttavilta. Vaihtuvat säätilat ovat niitä hiukan nujuuttaneet, mutta silti ne seisovat ylväästi – tai nuokkuvat vähän väsähtäneesti – yhä paikallaan.

Tampereella erilaisista vaatekappaleista tehdyillä installaatiolla on pitkät perinteet. Kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen on tehnyt monumentaalisia taideteoksia miesten puvuntakeista, paidoista ja naisten kengistä. Kaikkosen Satakunnankadulle Finlaysonin tehtaan ja Frenckellin välille tien yläpuolelle vuonna 1999 rakentama miesten puvuntakeista koostuva installaatio Varjo oli sykähdyttävä.


Lapasiin liittyvän lastenkirjallisuuden aatelia on ehdottomasti venäläiseen kansansatuun pohjaava nidottu, lapasen muotoon leikatulla kannella somistettu kuvakirja Vaarin kinnas.

Perinteisestä kirjan kantikkaasta muodosta poikkeavat kuvakirjat ovat aina lapselle mieluisia.

Ja tässä sadussa lasta viehättää käsitykseni mukaan erityisen paljon myös ison eläinjoukon ahtautuminen pieneen, mutta viihtyisään tilaan. Lapsihan rakastaa rajattua, ahdasta leikkitilaa: majaleikkien ja nukkekotileikkien suosio perustunee paljolti lapsen halulle kiepahtaa pieneen pesäntuntuiseen turvalliseen ja pienuutensa takia helposti kontrolloitavaan tilaan.

Vaari pudottaa kintaansa kinokseen. Hiiri löytää kintaan ja päättää tehdä sen omaksi pesäkseen. Hiiri sisustaa siitä itselleen sievän asunnon.




Vaan eipä aikaakaan, kun kintaaseen kurkistaa sammakko-pomppija… ja sitten jänis-loikkija, kettu-sipsuttaja, susi-vipeltäjä, villikarju-kulmahammas ja karhu-kuomanen. Kinnas natisee jo saumoistaan, mutta kaikki eläimet mahtuvat kintaan sisälle.

Mutta sillä välin vaari huomasi, että kinnasta ei ollut missään. Hän lähti silloin sitä etsimään. Ja koira edellänsä juoksi.
Juoksi, juoksi ja sitten huomasi: siinä makaa kinnas ja ikään kuin kihisee. Koira silloin haukkumaan:
– Hau, hau, hau.
Eläimet pelästyivät ja ryntäsivät ulos kintaasta pitkin metsää eri suuntiin. Ja vaari tuli ja korjasi kintaanta talteen.

Kirjan jutusteleva ja verkkainen tyyli sekä eri eläimille annetut sointuvat hellittelynimet viehättävät ja kuvat herättävät kaikessa neukkunostalgiaa nostattavassa retrohenkisyydessään lämpimiä tunteita.