Kielenkäyttö lipsuu teinitytön tunteenpurkauksessa

Terhi Friman: Mummien ei kuulu koskaan kuolla. LK-julkaisut 2011. 57 sivua. Kansikuva Marja Seppälä.
















Tamperelaisen free lance -toimittajan Terhi Frimanin esikoisromaanin Mummien ei kuulu koskaan kuolla teema on samaan aikaan puhki kulunut ja silti tuore. Isovanhempien ja lastenlasten suhteesta on kirjoitettu lukuisia kasvuromaaneja, joista ainakin rouva Huun mieleen ovat jääneet erityisesti Timo Parvelan Poika (Tammi 1989) ja Hannele Huovin Tuliraja (Tammi 1994).

Isovanhemmat ottavat usein nuortenromaaneissa varsinaisten huoltajien roolin, kun nämä eivät kiireiltään tai oman kypsymättömyytensä takia pysty huolehtimaan jälkikasvustaan. Mummien ja ukkien elämä ei enää pyöri kellon ja menestyksen oravanpyörän ympärillä ja niinpä heillä on myös herkkyyttä nähdä nuoren kasvukipujen taakse.

Frimanin nuortenromaanin 15-vuotiaalla Jonnalla ei tosin ole ollut kovin kiinteää tunnesidettä äidinäitiinsä, joka kuolee tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa. Ristiinan mummilassa on vierailtu aina koko perheen voimin.

Mummin merkitys kirkastuu Jonnalle oikeastaan vasta äkillisen menetyksen jälkeen. Tyttö kiinnostuu mummista ihmisenä ja oivaltaa – vanhojen kirjeiden ja päiväkirjojen kautta – että mummikin on ollut joskus nuori ja rakastunut.

Jonna herää suruunsa verkkaisesti ja toimii aluksi perheen ainoana rationaalina ja toimintakykynsä säilyttävänä jäsenenä, kun äiti ja pikkusisko ovat poissa tolaltaan:

Äiti ja Niina itkivät vähän väliä. Äiti soitteli veljelleen muutaman kerran ja kertaisi tapahtua vaikka tiedossahan ne jo olivat. Ehkä ihminen toimii luonnostaan noin, kun se on järkyttynyt. Lopulta otin äidin roolin ja komensin ne molemmat iltapalalle ja nukkumaan. Halusin itsekin jo omaan sänkyyn, omaan rauhaan, ja sitä paitsi kellokin oli vaikka kuinka paljon.

Läheisen kuolemasta huolimatta elämä jatkuu. Jonna ihastuu äkkiarvaamatta rinnakkaisluokan Miksuun ja suru mummin kuolemasta hiipuu vähin erin kesän kuluessa enemmän taka-alalle.

Romaanin kerronta rakentuu Jonnan puhekielisestä minä-kerronnasta, joka on kaikessa lakonisuudessaan ja teinityttömäisessä dramaattisuudessaan kohtalaisen aitoa.

Teksti on ladottu turhan tiuhaan ja pienellä fontilla, marginaalit jäävät lähes olemattomiksi. Onko kyse paperinsäästöstä vai mistä lie ekonomisuudesta, mutta tällainen ladonta tekee karhunpalveluksen lukuelämykselle. Kirjaan on jäänyt myös harmillisen paljon lyönti- tai huolimattomuusvirheitä, jotka kustannustoimittajan editoinnilla olisi saanut helposti pois.

Suurimman kömmähdyksen Friman säästää kirjan loppuhuipennukseen. Miksun ja Jonnan suhteeseen tulee ensimmäinen särö. Jonna näkee poikaystävänsä kaupungilla vieraan tytön seurassa.

-- Samassa huomasin, että hän ei todellakaan ollut yksin. Miksu istui nokatusten ryhdikkään, mustan tytön kanssa. Ei saatana. Tyttö hymyili niin että koko hammaskalusto hohti mustaa ihoa vasten. Sillä oli yllä avonainen vaaleanpunainen toppi. Se oli hyvännäköinen mimmi. Niillä kahdella näytti olevan niin vitun kivaa.

Jonna lietsoo raivoaan vielä entisestään, kun Miksu kutsuu hänet istumaan iltaa pizzeriaan:

-- Jumankauta! Että on tyypillä otsaa! Laitella tekstareita vaikka on juuri istunut kahvilla neekerin kanssa! Äiti on kyllä sanonut, että neekeri on ruma sana, mutta tässä tilanteessa saa olla ilkeä ja vaikka rasisti. Neekeri mikä neekeri. Varmaan jostain Hervannan lähiöstä, suomalaisella sosiaaliavulla elävä naurettava tyyppi. Ei varmasti osaisi kunnolla suomea eikä ikinä pääsisi lukioon eikä amikseen.

Noh. Otavan 1920-luvun Poikien seikkailukirjaston kirjoissa kelmit olivat aina ulkomaalaisia ja sotaa kuvaavissa kirjoissa venäläisiä ryssiteltiin vallan pidäkkeettömästi. Ja edelleen monissa kotimaisissa dekkareissa ja agenttiseikkailuissa pahimmat rötöstelijät tulevat aina rajan takaa. Mutta kotimainen moderni nuortenromaani on ollut tähän asti äärimmäisen tarkka sanavalinnoistaan. Rasismia on käsitelty sekä sortajan että sorretun näkökulmasta (esim. Terhi Rannelan Puhdas valkoinen, WSOY2004, Kari Levolan Dumdum, Tammi 1998, Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini, Tammi 2002, ja Alex-sarja, Tammi 2006–2008), mutta aina lopputulemana on ollut suvaitsevainen, mutta pönäkkää opettavaisuutta karttava sanoma.

Seuralainen paljastuu sittemmin Miksun serkkutytöksi, joka on adoptoitu Keniasta.

Jonnan tunteenpärskäystä ei voi lukea vain teini-ikäisen spontaanina tunnemyrskynä, joka laantuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Jonnan n-nimittelyt vetävät sananmukaisesti maton suvaitsevaisuuskasvatuksen alta.

Yleiskustantajalla tällainen verbaalinen mielenkuoha tuskin olisi mennyt nikottelematta läpi.