Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen. 31 sivua. Tammi 2011. Ulkoasun suunnittelu Terhi Haikonen.
Hannele Huovin ja Kristiina Louhen kuvakirja Jättityttö ja Pirhonen ilmestyi jo sydänkesän aikaan.
Tämä kuvakirja ei ole niitä kaikkein helpoimpia peruskuvakirjoja – se vähän kiertää ja kaartaa aihettaan ja on siis sananmukaisesti salaviisas.
Sen kuvittaminen on ollut tekijälleen myös ilmeinen haaste: kuinka havainnollistaa jättimäisen naisen ja pikkuruisen miehen kohtaamista – intiimisti ja kokoeroilla sopivaisuuden rajoissa silti ilakoiden?
”Minä olen niin valtavan iso”, ulvoi Tyyne Heikkilä. Hän oli jättiläinen. ”Jättiläisenä oleminen on hankalaa nykyään, kun maan pinnalla vilisee jos jonkinmoista kulkijaa. Miten minusta tulikin näin iso?” päivitteli Tyyne Heikkilä ja tarkasteli kämmeniään, joihin olisi mahtunut kokonainen omakotitalo.
Tyynen päivät ovat kaukana tyynestä ja huolettomasta: onhan hänen joka askelmalla varottava tallomasta pikkuruisten ihmisten päälle. Kostealla ilmalla Tyynen askeleet synnyttävät järviä ja hänen pitkiin hiuksiinsa tarttuu alinomaa helikoptereita ja lentokoneita. Pahinta on kuitenkin sisintä kalvava yksinäisyys: ”Oli raskasta olla suuri ja maailman ainoa jättiläinen. Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää tai leikkikumppania”.
Mutta malttakaapas vähän: Tyynen elämään kajastaa lopulta valoa, sillä pieni mies, Pertti Pirhonen, ottaa ja ihastuu Tyyneen. Pertti on kiinnostunut kaikesta suuresta mutta tavoittamattomasta – tähdistä, planeetoista ja kuusta. Tyynen kohtaamisesta tulee ehdottomasti Pertti Pirhosen elämän valtavin kokemus.
Epäsuhtaisen pariskunnan onnen tiellä on tietysti hiukan esteitä: Tyynen kyyneleet ovat hukuttaa Pertin ja Tyyne tarvitsee suurennuslasin nähdäkseen Pertin kunnolla.
– – Iltaisin Tyyne Heikkilä pukeutui auringonlaskupaitaan, joka häikäisi Pirhosen silmiä. Ihmiset katselivat hehkuvaa auringonlaskua ja tunsivat itsensä lempeiksi ja levollisiksi. He miettivät suuria ja kauniita asioita. Se johtui jättiläisestä, sillä jättiläisneiti Tyyne Heikkilä ei ollut myrsky tai maanjäristys, vaan kerta kaikkiaan tyyni ja rauhallinen olento. Suurikokoinen ja ihana.
Halutessaan kirjan voi rakkaustarinan ohella lukea suvaitsevaisuudenkin kuvauksena. Tyynen ulkopuolisuuden tunne konkretisoituu ison koon vuoksi tehokkaasti. Kuvakirja sopii myös perushuolestuneelle ihmiselle, jonka on vaikea ottaa asioita lunkisti. Tyyne Heikkilän esimerkki auttaa kehittämään suhteellisuudentajua ja auttaa huomaamaan lähellä olevien arkisten asioiden arvon.
Kristiina Louhi on viime vuosina selkeyttänyt kuvitustyyliään entisestään: hän maalaa rohkeasti suuria väripintoja ja muotoja sekä antaa usein värien puhua puolestaan. Kuvituksista löytyy jälleen monta erilaista tapaa, joilla Louhi signeeraa työnsä.
Täsmävinkki, rouva Huu.
VastaaPoistaVoi olla, että Tyyne Heikkilän tapaus kolahtaa salaviisautensa vuoksi ehkä enemmän aikuiseen ainakin suoralta kädeltä. Mutta salaviisauden helmi on juuri siinä, että se jää myös tuntemattomaksi ajaksi suljettuun simpukkaan, ja vierähtää sieltä sitten, kun niin on tarkoitettu.
En ole vielä lukenut kirjaa, mutta ilman muuta se näyttää olevan minun kirjani.
Ulkoiset mittani ovat: pituus 161, leveys...no... Mutta en fyysisesti ehkä näytä sangen megalomaaniselta. Sen sijaan, tuntemukset jo tuon laatimasi esittelyn perusteella ovat varsin samat kuin Tyyne Heikkilän.
Voi voi... Onneksi on olemassa noita pirhosia. Yllättävänkin paljon. Pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja...
=))
Tuula von Lorukuja