Tanja Lönnroth: Tuire Tavaton saa ystävän. 37 sivua. Schildts 2011.
Tanja Lönnroth: Thyra Ohyra får en vän. Schildts 2011.
Sattuman oikusta Lastenkirjahyllyn haaviin osuu heti perään toinenkin Schildtsin kustantama kuvakirja. Onko niin, että pienemmät kustantajat tekevät nykyisin uhkarohkeampia kokeiluja kuvakirjallisuuden suhteen, olipa kysymys monitulkintaisesta sisällöstä tai kohderyhmistä?
Vaikka Rouva Huukin on jo tähän ikään mennessä nähnyt ja lukenut kaikenlaista, niin aina välillä jokin lastenkirja vain lyö kerta kaikkiaan ällikällä.
Tohdin väittää, että esikoiskuvakirjailija Tanja Lönnrothin (s. 1985) Tuire Tavaton saa ystävän hukkaa otollisimman kohderyhmänsä kokonaan. Kuvakirjan ydinsanoma on periaatteessa hyvä ja mitä ajankohtaisin mutta kliseinen sanonta lapsesta, joka menee pesuveden mukana pitää tämän kirjan kohdalla valitettavan hyvin paikkansa. 
Tuire Tavaton on muodokas peikko (joskin lajin määritys on hiukan vaikeaa. Tuirella on porsaan sieraimet ja hiukan rottamainen siimahäntä). Se kohtaa niityllä pienen koiran. 
Tuire päättää ottaa koiran omakseen ja hoitaa sitä parhaan taitonsa mukaan. Kuvitus puhuu kuitenkin toista kuin teksti: koira esitetään kuvissa räytyneenä ja perin kärsivänä… kunnes roolit kääntyvät nurin ja valtaviin mittoihin kasvaneesta koirasta tuleekin Tuiren pomo ja käskyttäjä. 
Eipä hätää. Tuiren kannalta kaikki päättyy hyvin, sillä roolien nurinkääntö paljastuukin Tuiren omaksi painajaiseksi. Tuiren kohdalla roolien nurinkääntö toimii ja se ryhtyy hoitamaan lemmikkiään kuunnellen entistä paremmin sen tarpeita ja toiveita. 
Kuvakirjoissa on järkiään nykyisin aivan liikaa tekstiä. Lönnrothin kuvakirjan kuvan ja niukkaakin niukemman tekstin suhde viittaisi siihen, että kirja olisi tarkoitettu hiljattain katselukirjavaiheesta tavallisiin kuvakirjoihin siirtyvälle leikki-ikäiselle.
Itse asiassa tarina tulisi kuitenkin vallan hyvin toimeen jopa kokonaan ilman tekstejä. Kuvatarina kertoo yksinäänkin kaiken olennaisen.
Mutta kenelle kirja oikeasti on tehty?
Se on saanut selkämykseensä sovinnaisesti kirjastoluokituksen L85.2 mutta kyse on mielestäni aikuisten kuvakirjasta.
Lönnrothin makaaberi ja jopa hivenen irvokas kuvitustyyli saattaa pelottaa lasta. Kuvissa on pieniä kollaasielementtejä ja raisut värivalinnat viittaavat kikkailevaan postmodernismiin, joka on tässä mittakaavassa enemmän aikuisen kuin lapsen heiniä.
Kuinka tarinaa sitten tulisi tulkita? Narsismia käsitteleviä lastenkirjoja on ollut jo aiemminkin esillä Lastenkirjahyllyssä. Tuire Tavaton on omaa napaansa ja hyvinvointiaan ajatteleva huonotapainen tyhjäpää, joka onneksi havahtuu kuplastaan huomioimaan myös toisten viihtyvyyden.
Tämän tulkinnan kautta kirjasta sukeutuu moraliteetti, jonka ydin ei kuitenkaan kosketa lasta.
Aikuisten parisuhteen ristiriitatilanteiden terapiaksi kirja sopii mainiosti: toimiva ja molempia osapuolia tyydyttävä parisuhde edellyttää pusujen ohella myös roppakaupalla vastavuoroisuutta, uhrautuvuutta ja yhteen hiileen puhaltamista.
Rouva Huu jalkautuu huomenna Helsingin kirjamessuille ja lupaa raportoida kaikesta näkemästään ja kokemastaan viimeistään viikonloppuna.
Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja,
mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.
Minä vierastan jostain syystä usein juuri tämän kirjan tyylistä kuvitusta. En yhtään ihmettele, että se voi joitain lapsia pelottaa, kun itsekin tunnen tällaisen lukemisen epämukavaksi. Hyvä, että asia tuodaan esiin - toivottavasti aikuiset käyttävät hieman aikaansa valitessaan mitä lastenkirjoja lapsille ostetaan/lainataan ja pohtivat, sopivatko ne juuri kyseiselle lapselle/lapsille.
VastaaPoista