Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti joka katosi. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 355 sivua. Karisto 2011. Kansikuva: Fredrik Remmelfalk & Richard Schöldström.
Ruotsalainen realistinen nuortenromaani on kohahduttanut Suomessa useasti. Ruotsissa on lanseerattu erityinen ”idyllifobian” käsite, jolla tarkoitetaan tämän lajityypin angstintäyteistä realismia, josta ei juurikaan valoa pilkota.
Jenny Jägerfeld on kirjoittanut tähän mennessä kaksi nuortenromaania, joista viimeisin, tässä esillä oleva Här ligger jag och blöder voitti Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavan August-palkinnon ja opettajien jakaman palkinnon vuoden parhaasta nuortenromaanista (Stora lärarpriset). Siviiliammatiltaan Jägerfeld on psykologi.
Kariston Siskodisko-sarjassa ilmestyvä suomennos Oli kerran äiti joka katosi onkin tätä taustaa vasten erityisen kiintoisa teos. Se kiteyttää hienosti ja liikoja alleviivaamatta vanhempien hukassa oloa, avioeroperheen hajaantunutta kasvattajan vastuuta ja kaverivanhemmuuden karikoita.
Taidepainotteisen lukion ensimmäistä luokkaa käyvä Maja asuu kahden isänsä kanssa Tukholmassa. Äiti asuu Norrköpingissä. Vanhemmat ovat eronneet Majan ollessa kolmivuotias. Maja vakoilee häikäilemättömästi isänsä sähköposteja ja Facebook-päivityksiä. Isä paheksuu Majan boheemisuutta, mutta ei tunnu saavan enää luontevaa yhteyttä tyttäreensä.
Romaani alkaa vaikuttavasti. Ruotsinkielinen alkuteos on nostanut alkukohtauksen kirjan nimeen: Här ligger jag och blöder ja painottaa näin enemmän Majan henkilökohtaista minän etsintää kuin äidin katoamista. Maja sahaa kuvataiteen tunnilla sormeensa, osa peukalosta leikkaantuu pois. Tyttö joutuu shokkiin ja näistä Majan omista sisäisistä tuntemuksista ja lähipiirin erilaisista reaktioista sukeutuu sitten romaanin draamallinen jännite.
Majan paras kaveri on Enzo, mutta kaverisuhde jää platoniseiksi. Jotain sielunsukulaisuutta tyttö tuntee taideaineiden opettajaa Valteria kohtaan:
Halusin julistaa Valterille, isälle ja koko maailmalle, etteivät kaikki mustiin pukeutuvat ihmiset viillelleet itseään. Ei tarvinnut olla itsetuhoinen, vaikkei suostunutkaan hymyilemään ja olemaan mielin kielin koko ajan. Olin sitä mieltä, että aikuisten pitäisi miettiä kuinka he itse käsittelivät ahdistustaan ennen kuin alkoivat syyttää nuoria puhumattomuudesta, sillä en todellakaan ollut huomannut heidän olevan mestareita ahdistuksen verbalisoinnissa ---.
Erinäisten sattumusten kautta Maja tapaa Norrköpingissä Justin Casen, joka tuunaa vanhoja autoja. Irrallaan tutuista kotikuvioista Maja löytää pitkän etsikkoajan jälkeen sydämeensä ja sieluunsa rauhan.
En paljasta nyt enempää kirjan juonesta – paitsi että Jägerfeldin kirjan rinnalla kannattaa lukea Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003). Oli kerran äiti joka katosi on hyvä todiste siitä, kuinka lisääntynyt tutkimustieto erilaisista neurologisista poikkeamista heijastuu nykyisin kiinnostavasti myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.
Jenny Jägerfeldin romaani ottaa lukijan imuunsa ja koukuttaa lukemaan kirjan nopeasti. Itse ahmaisin kirjan kahden pitkän lukurupeaman aikana.
Vaikuttaapa mielenkiintoiselta!
VastaaPoistaOsaisikohan rouva Huu yhtään vinkata, minkä ikäisille ja minkä laisille lukijoille tämä sopisi? Vaatiiko tämä kokenutta lukijaa, kuten ajattelisin esim. Huotarisen (hienon!) Valoa, valoa, valoa -teoksen vaativan?
Tiedän, että kysymykseni ovat hankalia - nuoria(kin) lukijoita kun on niin erilaisia!
Minustakin tämä kirja oli hyvin koukuttava ja aiheet, joita käsiteltiin olivat hyviä. Kun aikuislukijana ajattelen, niin minuun vetosi kirjan suomenkielinen nimi. Mutta, jos yrittäisin asettua nuorison nahkoihin, niin houkuttelisiko ruotsinkielinen nimi suomeksi käännettynä enemmän kuitenkin nuoria?
VastaaPoistaHei Saralle ja anonyymille,
VastaaPoistamielestäni kirja sopii yläkouluikäisistä eteenpäin. Ei siinä ole mitään kerronnallista kikkailua jarruna.
Toisaalta - jos tarina on vetävästi sommiteltu, niin enpä usko että edes erilaiset kerrontaan liittyvät kommervenkit olisivat esteenä kirjasta nauttimiselle.
En liioin usko että Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -nuortenromaanissakaan itsestään tietoinen metafiktiivinen leikittely sinällään hidastaisi vähemmän lukevan nuorenkaan lukunautintoa.
Tosin olen moniaalta kuullut, että Huotarisen kirja olisi ihan hyvin voinut ilmestyä ilman N-luokitustakin. Mutta uskon, että se tälllaisenaankin tavoittaa kyllä ennakkoluulottomat ja ikäkategorioita muutoinkin vierastavat valveutuneet aikuislukijat.
Luin kirjan vinkkausreissulla junassa ja ihastuin täysin. En tiedä uskallanko edes vinkata, koska tämä on kirja on mulle SE kirja. Makustelen vielä pitkään.
VastaaPoista