Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö. 34 sivua. Minerva 2011.
Sanna Pellicionin nyt kuusiosaiseksi karttuneesta Onni-poika -kirjasarjasta on sukeutunut mainio leikki-ikäisten kuvakirjasarja.
Muotonsa ja aihepiirinsä puolesta se kulkee Kristiina Louhen Aino-sarjan (1984–1996) jalanjäljissä.
Kirjan selkeä typografia houkuttaa lasta nimeämään pieniä yksityiskohtia aina alkuaukeamalta lähtien. 
Kuvitustyylissä on värityksen puolesta ripaus retroilua. Pelkistetyt hahmot ovat hiukan lituskaisia, mutta viehättävät silti yhtälaisesti lapsen ja aikuisen silmää.
Taaperosta leikki-ikään varttunut ja isoveljeksi tullut Onni on virittynyt hämärän tullen kuvittelemaan mitä kaikkea voi nähdä pimeällä.
Erilaisten hämärän eläinten lisäksi Onni mainitsee kuin varkain myös kummitukset, mutta isä sanoo että niitä on olemassa vain mielikuvituksessa.
Onni lähtee hämäränhyssyretkelle yhdessä isän ja parhaan kaverinsa Helmin ja tämän äidin kanssa. On hyvä, että lastenkirjoissa otetaan luontevasti lähituntumaa myös kaupunkiluontoon. Parasta retkessä on tietysti evästauko ja kotitalon ulko-oveen lehahtanut iso sireenikiitäjä.
On hauskaa, että jo pienten lasten katselukirjoissakin leikitellään nykyisin kirjan muodolla. Pimeän illan avaruuden tunnun havainnollistamiseksi Pelliccioni on piirtänyt pitkänhuiskean pystykuvan, jossa retkeläiset nautiskelevat kuutamosta.
Retken jännitys purkautuu seuraavan päivän leikeissä, kun kummituslakanoihin sonnustautuneet lapset väijyvät kummituksia ja muita hirviöitä kotona pimeässä huoneessa.
Onni saa ikävaiheeseensa tyypilliseen pelkäämisen harjoitteluun turvalliset puitteet kotonaan, kun vanhemmat osaavat suhtautua kärsivällisesti Onnin kyselyihin. 
Rouva Huu oli eilen Turun ammattikorkeakoulussa opettamassa kirjastoalan opiskelijoita Lastenkirjallisuus ja kirjastotoiminta -opintokokonaisuudessa.
Päivän aikana otettiin haltuun lasten- ja nuortenkirjallisuuden kliseet ja paradoksit, luodattiin uusimpia lasten- ja nuotenkirjatrendejä sekä zuumattiin rankkoja kuvakirjoja myös ryhmätöissä.
Oli inspiroivaa tavata niin motivoituneita ja auliisti kysymyksiä ja kommentteja päivän mittaan esittäviä opiskelijoita.
Erityisesti nautin pienryhmätöiden auki purkamisen kuuntelusta : kuinka nopeasti ja terävästi opiskelijat osasivat poimia valitsemistani kuvakirjoista kiinnostavia ja osin yllättäviäkin havaintojaan!
Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja,
mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.
Lapsen on hyvä saada kirjankin välityksellä purettua jännityksen ja pelkäämisen tarvettaan, jota muuten tapahtuu piilosilla olon ja pelotteluleikkien kautta. Mistähän tämä tarve kertoo? - Vanhoissa saduissahan on myös hurjaa jännitystä,ja yleensä lapset pitävät niistä.
VastaaPoistaOn kiinnostavaa, että aivan viime vuosina on toimitettu paljon kansanrunousarkiston materiaalista erilaisia lapsille ja nuorille suunnattuja kummitusjuttukokoelmia.
VastaaPoistaLuultavasti myös fantasiabuumi on auttanut kirjailijoita ja kuvittajia huomaamaan entistä paremmin myös suomalaisen kansanperinteen omat verevät hahmot – haltiat, parat, vetehiset, peikot ja kummitukset. Nämä kotoperäiset hurjimukset päihittävät hyvinkin ulkomaiset vastineensa!
Tuorein esimerkki on aivan äskettäin ilmestynyt Kirsti Mäkisen ja Jussi Kaakisen Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita (Otava), josta olen jo kirjoittanut toisaalle arvion.
Nykyisellä lähes kaiken jo virtuaalisesti kokeneella lapsisukupolvella on edelleen sellainen alkukantainen tarve pelätä turvallisesti kirjan tai ääneen kerrotun kummitusjutun äärellä.
Oman lapsuuteni kammotuskirja oli Vuokko Mujeen ja Seppo Lindqvistin Havukkavuoren musta lintu. Tarinoita kummituksista ja hengistä (Weilin+Göös 1974), jonka jutut puistattivat, mutta joihin melkein itseltäni salaa aina aika ajoin silti palasin.