Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo kotiin. 40 sivua. Tammi 2007.
Carl Larsson: Lapsia. Suomentanut Kyllikki Villa. 64 sivua. Kirjayhtymä 1979.
Carl Larssonin näyttely Hyvän elämän jäljillä Ateneneumin taidemuseossa Helsingissä, osoitteessa Kaivokatu 2, 29. huhtikuuta asti. Avoinna ti-pe 10-18, to 10-20, la-su 11–17.
Helsingissä on vielä tämän kuun loppuun mahdollisuus herkistyä ruotsalaisen Carl Larssonin (1853–1919) akvarellimaalausten äärellä Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Hyvän elämän jäljillä.
Rouva Huu katsasti näyttelyn pari viikkoa sitten. Larssonista on julkaistu niin kattavasti erilaisia taidekirjoja, postikortteja ja julisteita, että mitään vallan uutta ja ihmeellistä näyttely ei Larsson-fanille kykene tarjoamaan. Olin myös hiukan pettynyt siitä, että Karin Larssonin kodintekstiilien otos oli niinkin pieni yhdessä näyttelysalissa. Seitsenlapsisen suurperheen äiti olisi saanut olla näyttävämmin esillä myös omien töidensä kautta!
Näyttelyn parasta antia olikin Alexander Reichsteinin (poseeraa ylläolevassa kuvassa, kuvan copyright Hannu Pakarinen/ valtion taidemuseo) Kotona-tilateos, jossa Carl Larssonin Sudbornin kotia kuvaavat pienet akvarellit ovat kasvaneet huoneen kokoisiksi. Lapset ja lapsenmieliset voivat eläytyä Larssonin idylliin ja leikkiä vaikkapa puuleluilla, lukea 1900-luvun alun aikaisia kuvakirjoja ja seilata puuveneellä.
Reichstein kiteyttää lastenkulttuurinsa ytimen:
"Itse asiassa suunnittelen yhtä paljon aikuisille kuin lapsillekin, mutta on paljon hyvin ujoja aikuisia, jotka eivät uskalla lähteä leikkimään, vaan tarvitsevat lapsen katalysaattoriksi, näyttämään tietä. Lastenkulttuuri sanana voi olla hyvä tekosyy, jotta voi toteuttaa asioita, joita myös monet aikuiset tarvitsevat."
Reichstein laskeutuu kaikissa toiminnallisissa tilataideteoksissaan aina lapsen tasolle.
Rouva Huuta riemastuttivat näyttelyssä sinne tänne sirotellut kehotukset: ...saa lukea!, ...saa tehdä!, ...saa leikkiä rauhallisesti!, ...saa koskea varoen!, ...saa pukeutua!, ...saa valokuvata!, ...saa istua!, ...saa siivota!, ...saa avata! ja ...saa palauttaa!
Ne ovat hauskassa ristiriidassa museoissa tavanomaisten ja lasta suitsivien kieltotaulujen kanssa.
Hyllyssäni on vuonna 1913 alun perin ilmestynyt Carl Larssonin Andras barn -teoksen suomennos Lapsia vuodelta 1979. Siihen on koottu Larssonin lapsiaiheisia maalauksia vuosien varrelta. Kuvien ohessa Larsson muistelee epämuodollisesti omaa lapsuuttaan ja lapsiaan muutaman keskeisen avainsanan, muun muassa uskon, toivon ja rakkauden, kautta.
Hän puhuttelee lapsilukijaa ja evästää häntä isällisesti elämään:
Älkää nyt luulko, että on huimaavan ihanaa ja tavoittelemisen arvoista tulla taiteilijaksi: tulkoon taiteilija vain sellaisesta, joka ei mitenkään voi asiasta luopua. Minä varoitan teitä, joiden sormissa tuntuu pientä kutinaa.
Kaikki lapseni rakastavat taidetta, ja minusta näyttää siltä kuin heillä olisi arvostelukykyä, ja siitä minä iloitsen, sillä se on iso etu elämässä; mutta he eivät rakasta taidetta siinä määrin että tahtoisivat omistaa sille koko elämäsä – ja, rehellisesti sanoen – siitä iloitsen vielä enemmän.
Kirjan päätteeksi Larsson patistaa nuoria lukijoitaan ulos leikkimään, mutta katsoo tarpeelliseksi korostaa: "Mutta elämällä älkää leikkikö!"
Odotuksenmukaisesti kodin arjen kuvaaminen on ollut Suomessa nimenomaan naiskuvittajien ominta alaa.
Salla Savolainen liittyy ansiokkaasti Kristiina Louhen ja Maikki Harjanteen kaltaisten modernin kuvakirjallisuuden ”kotidokumentaristien” joukkoon. Hänelle lapsiperheen koti on useimmiten suloinen sekamelska, josta henkii kuitenkin aina paljon rakkautta ja aikaa lapselle.
Mennään jo kotiin ammentaa ruotsalaisen kuvataiteilija Carl Larssonin koti- ja perhekeskeisten akvarellimaalausten luomasta perinteestä. Mutta siinä missä Larssonin jugend-kodin idyllin äärellä voi vain huokailla sen värien sointuvuutta, rikkumattomuutta ja haurautta, niin Salla Savolaisen suomalaisissa nykykodeissa äityy ällistelemään tilpehöörin, ryönän ja värikakofonian sekamelskaa, josta tarkemmassa katsannossa löytyy sittenkin sisäinen harmonia!
Savolainen on vieraillut erilaisten lapsiperheiden kodeissa ja tallentanut ne piirroksiinsa sellaisinaan, mitään poistamatta tai lisäämättä.
Kodit ovat yllättävän yhdenmukaisia; standardikodeista eroavat lähinnä suomenruotsalaisen lapsiperheen ekologisuus ja turhan tavaran karttaminen, kolmen sukupolven koti sekä maahanmuuttajaperheen kodin pitsiliinat ja värikkäät kodintekstiilit.
Mutta kyllä Savolaisenkin kodeistakin löytyy idylliä: tämä lastenhuoneen näkymä on kuin suora toisinto Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin Lotta-kuvakirjojen sisäinteriööreistä:
Riina Katajavuori on tullut prosessiin vasta kuvien valmistumisen jälkeen. Hänen tajunnanvirtamaisesti etenevät, proosarunoa muistuttavat fiktiiviset tekstinsä ovat kurkistuksia lasten sisäiseen maailmaan, unelmiin, pelkoihin ja arjen askareisiin.
Katajavuoren lapsikäsitystä voisi soimata pienestä elitistisyydestä – hänen teksteissään lapset viehättyvät vielä lumikokkareiden potkimisesta ja nukkekotileikeistä, kylpemisestä ja askartelusta ja lasten tietokoneella oloaikaa kontrolloidaan jämptisti munakellolla. Näissä Katajavuoren teksteissä esillä olevissa perheissä ei liioin ole isoja taulutelevisioita ja tietokonepelejä lattialla lojumassa.
Tietokone löytyy kuitenkin Savolaisen kuvissa jo lähes jokaisen kouluikään ennättäneen lapsen omasta huoneesta.
Kunnianhimoinen kirja miellyttää sisustuslehtien niukkuuden estetiikkaa hokevaan mantraan väsynyttä aikuista, mutta lapsi olisi eittämättä innostunut vielä ehdottomampaan dokumentaarisuuteen pyrkivistä värivalokuvista, joissa tuttujen esineiden ja erityisesti lelujen tunnistamisen riemu olisi ollut vielä suurempi. Mennään kotiin antaa kuitenkin virikkeitä oman perheen arjen havainnointiin ja tuottaa tyydytyksen tunteen siitä, että kaikissa lapsiperheissä näyttäisi vallitsevan arjen hallittu kaaos.
Mennään jo kotiin –kirjan arvio on muokattu alun perin Onnimannissa vuonna 2007 ilmestyneestä kritiikistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti