keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kyllä pojallakin on tunteet, kun vähän pintaa rapsuttaa


Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva. 280 sivua. Suomentanut Sami Rouhento. WSOY 2012. Kansikuva Jussi Karjalainen.








Yhdysvaltalaisen Jesse Andrewsin esikoisromaanissa olisi toki lähtäkohtiensa puolesta aineksia 2000-luvun uudeksi Eric Segalin Lovestoryksi. Romanttiseksi siirapiksi kirja ei kuitenkaan taivu ja se pitäytyy rankan kuolema-aiheensakin osalta tiukasti poikien käytännönläheisessä ajattelutavassa ja angstisessa maailmankatsomuksessa.

Lapsen kuolema oli 1800-luvun varhaisissa lastenkirjoissa hyvinkin tyypillinen aihe: kulkutauteihin kuolleet lapset päästettiin maallisesta tuskastaan taivaan iloihin ja näin tarjottiin lohtua myös läheisille.

Nyttemmin nuortenromaaneissa keskushenkilöidenkin kuolemaa kuvataan ilman romantisointia. Viime vuosien tunnepitoisia lukukokemuksia ovat olleet esim. Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen (Otava 2009), Gayle Formanin Jos vielä jään (WSOY 2009) ja Jostein Gaarderin Enkelimysteerio (Tammi 2000). Rouva Huun henkilökohtainen suosikki on norjalaisen Mette Newthin Pimeä valo (Tammi 1998), historiallinen nuortenromaani, joka kertoo spitaaliin kuolevasta tytöstä.

Suomennoksen nimi johtaa harhaan, vaikka elokuvan tekemisestä kirjassa toki on kaiken muun ohella myös kyse.

Alkuteos on nimeltään lakonisempi, Me & Earl & the Dying Girl, ja se tekee kaikessa pönäkkyydessään enemmän oikeutta kirjan sisällölle.

Andrews vitkuttelee lukijan kietomisessa pauloihinsa (tohdin epäillä, että ehkä ihan kaikille lukijoille ei sittenkään riitä syötiksi nuoren ja komean kirjailijan potrettikuva kirjan etuliepeessä…) Andrews käyttää samaa metafiktiivisyyden leikittelevää ideaa kuin Vilja-Tuulia Huotarinen romaanissaan Valoa valoa valoa. Andrews nimittäin ripottelee tekstiin koko ajan mainintoja, joissa hän paljastaa olevansa tietoinen siitä, että lukija lukee hänen tekstiään:

Tässä osa minun ja Earlin taustatarinasta. Se luultavasti osoittautuu myöhemmin tärkeäksi, vaikka mistä sitä tietää. Uskomatonta, että te luette tätä vieläkin. Läimäyttäkää vaikka itseänne nyt pari kertaa naamatauluun ihan vain täydentääksenne tämän kirjan poikkeuksellisen idioottimaista kokemusta.


Greg ja Earl ovat molemmat nukkavieruja outolintuja, joita muut koulutoverit katsovat vähän viistosti. Greg on ylipainoinen ja potee paniikkihäiriötä. Tummaihoinen Earl on pienikasvuinen. Hänellä on ongelmaperhe ja tukku omia päänsisäisiä ongelmia.

Gregin äiti haluaa poikansa tekevän laupeudentyön ystävänsä tyttärelle, samaa koulua Gregin kanssa käyvälle Rachelille. Tyttö on sairastunut leukemiaan ja kaipaa virkistystä yksitotisiin päiviinsä. Vastahakoisesti Greg suostuu äitinsä pyyntöön. Koulussa olisi Rachelia paremmankin näköisiä tyttöjä läjäpäin, jotka eivät tosin viitsi uhrata huomiotaan Gregille.

Andrews viis veisaa lukijan empatian nostattamisesta Gregiä kohtaan. Poika esitetään lähes loppuun asti hyvin itsekeskeisenä ja tunteettomana teininä. Poikien energia menee lähes kokonaan erilaisten elokuvaparodioiden tekemiseen, kunnes on aika tehdä Rachelille viimeinen ja tunnustuksellinen elokuva. Vasta silloin Greg havahtuu elämän vääjäämättömään epäreiluuteen. Ja loppusivuilla lukijakin jo huomaa tuntevansa sääliä ja surua Gregiä kohtaan!

Antoisimpia ovat Gregin improvisoimat dramatisoinnit kuvitteellisista kohtaamisista oman perheen ja Rachelin kanssa. Niissä on hauskasti polveilevaa kerrontaa, ajatusten, lauseiden katkelmallisuutta.

Kuten näissä terapeuttisissa nuortenromaaneissa on tapana, niin vähin erin taiteelliset kunnianhimot asettuvat realistisiin uomiinsa: Greg löytänee oman äänensä ja onnistuu luovan itseilmaisun kautta taittamaan terän pahimmalta surulta ja ahdistukseltaan.

Rachel toivoo ennen kuolemaansa, että Greg hakeutuisi elokuva-alan koulutukseen. Myös Earl havahtuu perheensä tragediasta ja ryhdistäytyy kantamaan huolta itsestään, jotta pystyisi sen jälkeen auttamaan myös muita perheenjäseniään.

Kustantajien vauhti hirvittää jo hidasta hämäläistä, rouva Huuta. Alkuteos ilmestyi kuluvan vuoden maaliskuussa ja Sami Rouhenton suomennos ilmestyi jo toukokuun lopussa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti