Hannu Mäkelä: Muistan: nuoruus. 389 sivua. Tammi 2012. Kansikuva Markko Taina. Valokuvat Hannu Mäkelän kotialbumi.
Rouva Huu lukee paljon nuortenromaaneja – uusia ja vanhoja –, joissa nuoruutta kuvataan vereslihalla.
Jo useamman vuoden ajan olen harkinnut lukevani kaikki nuoruuden aikaiset päiväkirjani. Näin voisin palauttaa muistiin monia sellaisia asioita, jotka alitajunta on halunnut painaa unohduksiin.
Vielä ei rohkeus ole riittänyt tähän hankkeeseen.
Sitä siviilirohkeutta odotellessa oli hienoa samastua kirjailiija Hannu Mäkelän omaan 1950–60-luvun nuoruuteen. Muistan: Nuoruus on jatkoa Mäkelän viime vuonna ilmestyneelle lapsuuden muistelmille Muistan: Lapsuus.
Jo muistelmien alkulehdillä yksinhuoltajaäidin kasvattama kolmilapsisen perheen nuorimmainen ottaa etäisyyttä äitiin, jota hän tähän asti on lähes varauksettomasti ihaillut ja kunnioittanut:
Tunnen äidin nyt jo vieraannuttavan hajun: raskasta, jotenkin tukahduttavaa kieloa ja hieman hienommalta tuoksuvaa puuteria, jota äiti on kasvoilleen koulun alun kunniaksi levittänyt.
Toiselle kymmenelleen ehättänyt Hannu-poika kokee koulussa ja kaveripiirissä jatkuvasti yhä enemmän vierauden ja ulkopuolisuuden tunteita.
Mäkelä liittää lapsuuden ja nuoruuden rajalle isoja, riipaisevia tunteita, joihin lukija samastuu voimakkaasti. Kallion kasvatin siirtyminen Munkkiniemen yhteiskouluun ja perheen muutto Munkkivuoreen eivät nekään suju aivan myötäsukaisesti.
Vertaansa vailla on hyvin elämyksellisesti kuvattu poikajoukon spontaani edestakainen pyöräretki Porvooseen, jossa otetaan mittaa omista voimavaroista ja sisukkuudesta.
Mieleen jää myös perheen kesänviettosaaren tienoilla Kukkialla koettu hirmumyrsky, josta tulee kesävieraana seudulla olevalle nuorelle tytölle ja nuorukaiselle unohtumaton survival-seikkailu.
Ensimmäinen ulkomaanmatka ja kesätyö Saksassa antavat nuorelle miehelle lopulta myös kaivattua itsetuntoa ja avartavat maailmankuvaa.
Aknesta ja ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä nuorukainen kyselee itseltään ehtimiseen:
Mitä minä haluan? Kuka minä olen, mikä olen, mikä minusta tulee, sitä en tiedä. Tähän ajatukseen lopulta aina uuvahdan.
Nuoruus päättyy ylioppilaskirjoituksiin ja pyrkimiseen opettajakorkeakouluun.
Aivan muistelmien päätteeksi ollaan matkaamassa yhdessä ystävien kanssa Pariisiin, jota Satu Waltari on Kahvila Mabillonissa kuvannut niin sykähdyttävästi:
Kirjan perusteella olen tajunnut, että vain Pariisissa voi kohdata oikeaa taiteilijaelämää. Tämä kaupunki tulisi tukemaan haaveitani. Minä haluan edelleen joko taiteilijaksi tai kirjailijaksi, ellen jopa molemmiksi! Siksikin pitää hengittää Pariisin ilmaa, se auttaa varmasti minua päämääräni löytämisessä…
Nuoruuden perustunnot eivät ole 50 vuodessakaan juuri muuttuneet. Nuoruuden ydin, epävarmuuden, riittämättömyyden ja yli äyräiden kuohuvan uhman tunteineen, on pysynyt samana.
Huomasin löytäväni Mäkelän nuoruusmuistelmista monia oivalluksia, jotka auttavat nuoruuden eri vaiheita elävän jälkikasvunkin mielenliikkeiden tulkitsemisessa.
Nähtäväksi jää, rohkaistuuko Mäkelä jatkamaan muistelmiensa sarjaa myös varhaiseen aikuisuuteen.
Näiden nuoruusmuistelmien lomastakin voi jo poimia muutamia hauskoja anekdootteja kirjailijan uran alkutaipaleelta, jolloin Mäkelä työskenteli Otavan kustannustoimittajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti