Kuvakirja ja sen kritiikki on nyt pop

Onnimanni 3/2012. 64 sivua. Päätoimittaja Tuula Korolainen, toimittaja Päivi Heikkilä-Halttunen. Julkaisija Lastenkirjainstituutti. Kustantaja Stellatum. Taitto Annu Pörhönen. Irtonumerohinta 9 €.

Jatketaan vielä juttua kuvakirjoista.

Eilen on Lastenkirjainstituutin jäsenille kolahtanut postiluukusta uusin Onnimanni   3/2012, joka on kuvakirjallisuuteen, kuvitukseen ja sen kritiikkiin keskittynyt tuhti teemanumero.

Lastenkirjataiteen tutkija Maria Laukka on koonnut lehteen 15 näkökulmaa otsikolla Kuvan ja sanan synteesi kuvakirjakritiikissä. Jokaisen kriitikon, kuvittajan, kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan, opettajan, lapsen vanhemman, kirjastonhoitajan, kirjavinkkarin – ja oikeastaan kaikkien kuvakirjoista kiinnostuneiden, on hyvä pitää mielessä Laukan näkökulmat kuvakirjoista. 

Laukan monen vuosikymmenen työ kuvakirjojen parissa näkyy kiteytettynä ilmaisuna. Pääkirjoituksessa hän kirjoittaa:

Kuvakirjan kuva on kohtaamispaikka, monien viestien ja erilaisten kulkijoiden risteysasema. Kuvakirjan aikuinen lukija voi nähdä varhaisempien kuvallisten esitysten häämöttävän kuvan alta. Kuvituksen ensisijainen tulkitsija on kuitenkin lapsi, joka katsoo ensin kuvaa ja omaksuu vasta sitten sanat. Kuvitus viettelee lapsen kuuntelemaan ja lukemaan.

Päivälehtikriitikon näkökulmasta Laukan ”teesit” näyttäytyvät jopa huikentelevan idealistisina: 15 erilaista näkökulmaa on vaikea tikistää 1400 merkin määrämittaan, mutta jos edes osa näistä näkökohdista tulisi yhden kuvakirja-arvion mittaan esille, niin hyvä.

Lehteen on myös pyydetty aktiivisesti kuvakirjakritiikkiä kirjoittavilta kuvakirjakritiikkejä 2000-luvulla ilmestyneistä kuvakirjoista, kotimaisista ja käännetyistä. Haasteeseen vastasivat Ansa Aarnio, Kaisa Neimala, Marjo Jääskä, Hanna Immonen, Sisko Ylimartimo, Mia Österlund ja rouva Huu.

Mervi Heikkilä on haastatellut uutta kuvittajatulokasta Karoliina Pertamoa, joka on hyvä esimerkki uuden polven kuvittajista. Pertamo käyttää luontevasti tietokonetta apuna työssään, mutta pitää myös vapaalla kädellä maalaamisesta.

Muumi-tutkija Sirke Happonen kirjoittaa tänä vuonna 60 vuotta täyttäneestä Tove Janssonin Hur gick det sen?/ Kuinkas sitten kävikään –kuvakirjasta, joka on yhä kilpailukykyinen ja ylivoimainen moniin nykyisiin kokeellisiin kuvakirjoihin verrattuna.

Aivan oikeutetusti Happonen kyseenalaistaa anglosaksisen tutkimuksen esiin nostaman Eric Carlen Pikku toukka paksulainen -reikäkirjan esikoisaseman. Carlen kirja ilmestyi nimittäin vasta 1969, 17 vuotta myöhemmin kuin Janssonin teos.

Merja Leppälahden artikkelissa luodaan katsaus Hiroshiman vuoden 1945 atomipommin pudottamisesta kertoviin lastenromaaneihin ja -sarjakuviin. 

Niklas Bengtssonin asiantuntevassa ja kiinnostavasssa artikkelissa esitellään   kahden 1880-luvun vähemmän tunnetun kansansatukuvittajan, Adolf Beckerin ja Helene Schjerfbeckin,  tuotantoa. Aikalaiskriitikot kiinnittivät tuolloin huomiota – jopa itse kuvitusta enemmän – myös puupiirrosten kaivertajan työn jälkeen! 

            

Sini Helminen zuumaa  artikkelissaan J. M. Barrien Peter Pania ja sen myöhempiä hengenheimolaisia.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa kuvittaja Laura Valojärvi ottaa yleisönosastokirjoituksessaan myös nasevasti kantaa kuvituksen, kuvittajien ja kuvakirjan parempaan näkyvyyteen ja arvostukseen.

Lastenkirjakuvitukseen liittyviä  teemoja käsitellään myös marraskuussa Pro lastenkirjallisuus – Pro Barnlitteraturen ry:n  Helsingissä ruotsinkielisen työväenopiston tiloissa järjestämässä Avautuuko kuvakirja? -seminaarissa.  [Seminaarin sivuille pääsee napsauttamalla punaista tekstiä, mistä löytyvät ohjelma ja ilmoittautumistiedot.]

Saksalaisilta kuvittajilta on tilattu erilaisia tulkintoja Burg Wissemin kuvakirjamuseosta. Tässä Janoschin näkemys vuodelta 2006.

Seminaarin kansainvälisenä vieraana on Maria Linsman Burg Wissemin kuvakirjamuseosta, joka sijaitsee Troisdorfissa Saksassa.