Kun kaikki on avoinna ja kaikkea on mahdollista tehdä

Salla Simukka: Toisaalla. Tammi 2012. 233 sivua. Kansikuva Ea Söderberg.

Kirjailijat – ja kustannustoimittajat – paiskivat nykyisin jos mahdollista vielä aiempaa ankarammin ja nopeammin uusien käsikirjoitusten kanssa. Kuluvan  ja viime vuoden aikana on yleistynyt ilmiö, että sarja karttuu vuoden mittaan kahdellakin uudella osalla, tai ainakin annetaan lukijalle jo sarjan lanseerauksen yhteydessä selvä lupaus siitä, että seuraava osa ilmestyy pian.

Salla Simukan dystopia-genreen luokiteltavat romaanit Jäljellä ja Toisaalla on alun perin kirjoitettu yhdeksi käsikirjoitukseksi, mutta ennen pitkää kirjailijasta tuntui luontevalta hajottaa ne kahdeksi erilliseksi teokseksi. 

Keväällä ilmestynyt Jäljellä-romaani on intensiteetiltään pakahduttavan täyteläinen jännitysromaani. Se on arvioitu Lastenkirjahyllyssä huhtikuussa.

Toisaalla on hyvä nimivalinta jatko-osalle. Se antaa taustatietoa siitä, mitä tapahtui toisaalla, kun Emmi tajusi olevansa pienen nuorisojoukon kanssa ainoita eloon jääneitä tarkemmin määrittelemättömässä tulevaisuuden yhteiskunnassa. 

Jatko-osan päähenkilöksi ja keskeiseksi toimijaksi nousee Emmin sijasta nörttipoika Samuel, joka tulee sattuman summana vedetyksi mukaan Emmin kohtaloon. Takaumat ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Lukija keskittää kaikki aistinsa latautuneeseen kerrontaan.

Lukijalle paljastetaan jo melko alkuvaiheessa vedätyksen laajuus ja kauaskantoisuus.

Simukka käsittelee taiten ja ovelasti lukijaa moraalikoodistoa koettelevalla tavalla ihmismielen manipulointia. Nykynuoren on helppo samastua Simukan visioon, jossa pieni, rajattu yhteisö kokee kaikkivoipuuden ja vallan tunnetta – olkoonki, että kaikki paljastuu ennen pitkää silmänlumeeksi.  

Samuel joutuu painiskelemaan moraalisten dilemmojen kanssa lähtiessään mukaan virtuaaliseen pelisuunnitteluun. Vanhempien taloudellinen ahdinko nopeuttaa hänen päätöstään sitoutua hankkeeseen. Jälleen kerran vanhempien edesottamukset heijastuvat nuortenkirjan päähenkilön reaalitodellisuuteen kouriintuntuvalla tavalla!

Olin haaveillut pääseväni tekemään joskus jotain suurta, hengästyttävää ja tajunnan räjäyttävää. Ja sitten päädyin näpertelemään joidenkin turhauttavien, arkisten yksityiskohtien parissa. Mutta kuulemma "ihmiset halusivat kokemuksia, jotka olivat totta". Stressaavina ja väsyttävinä päivinä teki mieli huutaa, että kun ei tämä ole totta. Tämä on feikkiä, joka on olevinaan totta.

         Ihmiset kuulemma halusivat tuttua ja turvallista. He halusivat nähdä tämän meidän maailmamme, mutta rauhassa, vailla häiriötekijöitä, seikkailuna. En voinut ymmärtää ihmisiä. Kun olin säätänyt viisi tuntia tomaatin makua löytääkseni oikean kirpeyden ja makeuden yhdistelmän, olisin halunnut vain iskeä pelin ostajiksi kaavailtujen upporikkaiden ja kyllästyneiden ihmisten käteen oikean tomaatin ja sanoa, että ime tuosta.

Simukan kriittisen luupin alla on myös vanhempien rajaton halu kontrolloida jälkikasvunsa tulevaisuutta. Hänen kuvaamassaan yhteiskunnassa jokaisella tulisi olla oma luonteen- ja erikosvahvuuksien mukainen paikkansa esim. dramaatikkona, intellektuaalina, numeerikkona,  retoorikkona, introverttina, analyytikkona, sentimentalistina tai aktivistina. 

Emmin vanhempien motiivit on verhottu rakkauden nimissä tehdyiksi, mutta lukija kyseenalaistaa menettelyn melko yksiviiivaiseksi manipuloinniksi. 

Simukka ottaa nasevasti kantaa myös suomalaisen yhteiskunnan uuteen uhkakuvaan yhä isompien nuorisoikäluokkien sosiaalisesta syrjäytymisestä:

--- Tätä on aika vaikea selittää. Sä olit jo vuosia aiemmin alkanut jotenkin vetäytyä, siirtyä syrjään ja muuttua näkymättömäksi. Sä et enää ollut se sama iloinen, avoin Emmi kuin lapsena. Ja sun oli niin vaikea löytää sitä, missä sä olisit hyvä.

         Emmin äiti jatkoi selittämällä, miten he olivat pelänneet, ettei Emmi tulisi pärjäämään yhteiskunnassa ja kuinka hän oli syrjäytymisvaarassa.

Tamperelainen lukija huvittuu myös paikallisväreistä, viittauksista Särkänniemeen ja Hämeenpuistoon, jota ihan oikeastikin on viime vuosina  kaupungin byrokraattien keskuudessa yritetty tuunata viihtyisämmäksi monitoimikeitaaksi:

--- Kaikki näytti tutulta, tosin erikoiselta tästä perspektiivistä. Sukelsimme puiston katoksen alle. Hämeenpuisto oli katettu juuri edellisenä vuonna, sillä siitä oli haluttu tehdä enemmän ”koko kansan olohuone.” Seiniä pitkässä puistossa ei sentään ollut, joten talvella olohuoneessa sai nauttia vaakasuorasta räntäsateesta, jota mikään katos ei pitänyt poissa.

Simukka käyttää teosparinsa taustateksteinä klassisia satuja  (keskeisimpänä H. C. Andersenin "Pieni merenneito"),  mutta niiden funktio ei mielestäni kaikin osin ole perusteltua. 

Ensi keväänä Simukka aloittaa nuorille suunnatun jännitystrilogian, romaanilla Punainen kuin veri, joka jo nimellään viittaa klassiseen "Lumikki"-satuun. Päähenkilönä on tyttö nimeltä Lumikki Andersson. Myös tällä trilogialla on jo tarkkaan lukkoonlyöty ilmestymisaikataulu.