Kohtaamisia ja ohikävelyjä

Anthony Browne: Ääniä puistossa. Suomentanut Sirke Happonen. 28 sivua. Lasten Keskus 2004.

Anthony Browne (s. 1946) on brittiläisen kuvakirjallisuuden grand old man, jonka tuotanto ei jätä ketään kuvakirjaentusiastia kylmäksi. Browne rohkenee alistaa tekstin tarvittaessa jopa kokonaan kuvan palvelijaksi: hänen kuvakirjoissaan kuva on sananmukaisesti kuningas. 

Brownen kuvakirjoissa toistuvat samat teemat: hän kuvaa henkilösuhteita ja erilaisia tunteita – alemmuuden tunteita, pelkoa ja ahdistusta ja toisaalta ystävyyttä, välittämistä ja onnistumisen iloa. Parhaimmillaan hän siilaa elämän perustunteista esiin sen ytimen ja antaa lapselle perusturvan ja lohdutuksen.

Lasten Keskus ja Kustannus-Mäkelä ovat julkaisseet Brownen tuotantoa suomeksi melko kattavasti. Tosin juuri nyt näyttää siltä, että nykyinen ns. varman päälle kustantamisen politiikka karsii tällaisia monisyisiä ja hyvin eri-ikäisiä lukijoita kiinnostavia kuvakirjoja kustantamoiden listoilta.  

Brownelle tunnusomainen maneeri on käyttää simpansseja ja gorilloja päähenkilöinä tai vaihtoehtoisesti antaa ihmiselle tunnistettavia apinan piirteitä. Ääniä puistossa -kirjassa hahmoilla on ihmisen ruumis mutta simpanssin tai gorillan pää. Tarkoitusperät voi tulkita kahtalaisiksi: apinan sympaattinen olemus vetoaa  lapsiin. Toisaalta Browne haluaa tulkintani mukaan muistuttaa ihmisen ja apinan mutaatiolla myös ihmisen ”eläimellisestä puolesta”. 

Ääniä puistossa on kerrontatekniikaltaan kiinnostava. Se  leikittelee  sosiaalisilla suhteilla ja elintasosta johtuvilla näkökulmapoikkeamilla kuvatessaan kahden seurueen vierailua samassa puistossa.

Sutun isä esiintyy jo tässä kuvassa, mutta lyhtypylväs tai puun runko erottaa hänet Kaarlen äidistä. Äidin asento on itsetietoinen ja hallitseva. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Ensimmäinen ääni kuuluu hienostorouvalle, joka vakaasti uskoo olevansa muita parempi. Hän lähtee puistoon poikansa Kaarlen ja muotovalion koiransa Viktorian kanssa. ”Ruokoton rakki” vokottelee Viktoriaa ja Kaarle-poikakin hakeutuu äitinsä vastustuksesta huolimatta ”suttuisen lapsen” luokse.

Oikeanpuoleisella sivulla Suttu ja isä ohittavat joulupukin asuun pukeutunen kerjäläisen, jonka lapussa lukee "Elätettävänä vaimo ja miljoona lasta". Paljaat puut ja lyhytpylväs tuntuvat kääntyvän silkasta myötätunnosta apeiden kulkijoiden puoleen. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Toinen ääni kuuluu työttömälle perheenisälle, joka lähtee puistoon Suttu-nimisen tyttönsä ja koiran kanssa. Mies kadehtii koiran elämäniloa ja innokkuutta.

Istahdin penkille ja lueskelin lehdestä työpaikkailmoituksia. Kyllä mä tiedän, että se on ajanhukkaa, mutta yrittää pitää, vai mitä? Sitten oli aika lähteä. Suttu piristi mun mieltä. Se lörpötteli iloisesti koko matkan kotiin.

Kolmas ääni on Kaarlen ja samat tapahtumat nähdään nyt pojan näkökulmasta. Poika vaikuttaa olevan lähes äitinsä kapean ajattelumallin latistama, tahdoton ja passiivinen olento.

Kaarle on Brownen Retu-kuvakirjoista tutun näköinen simpanssi, jonka olemuksesta huokuu alistuneisuus ja apeus. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus, 2004. 

Neljäs ääni on Sutun, joka näkee asiat taas toisin kuin isänsä ja Kaarle. Suttu on huolissaan isänsä apeudesta ja hän joutuu selvästi ottamaan ikäänsä nähden liikaa vastuuta perheen asioista. Hänelle kohtaaminen Kaarlen kanssa on erityisen merkittävä.

Suttu näkee Kaarlen lävitse ja haluaisi lohduttaa. Yhteisen hauskan leikkihetken muistoksi Kaarle antaa Sutulle kukan. Vasemman sivun valokeilalla ja oikean sivun pitkällä varjolla on vahva symbolimerkitys. Anthony Brownen kuvitusta kirjaan Ääniä puistossa, Lasten Keskus 2004. 

Erilaiset näkökulmat on eroteltu myös erilaisilla tekstifonteilla. Työttömän isän ja Sutun äänet on lihavoitu, kun taas Kaarlen ja hänen äitinsä äänet ovat kirjasintyypiltään hennompia. Kaarle ja äiti puhuvat huoliteltua kirjakieltä, isä ja Suttu puhekieltä. 

Sirke Happonen on kuvakirjatutkijana saanut tämän kirjan suomentajana todellisen unelmatyön päästessään vaikuttamaan keskeisen lastenkirjakuvituksen uudistajan hienon kuvakirjan välittämiseen suomalaisille lukijoille. Niukka teksti ja sen nyanssit ovat varmasti asettaneet suomentajalle  aivan erityisen suuria haasteita, mutta Happonen tekee alkuteokselle uskollisen käännöksen. 

Sutun isän ongelmat  – työttömyydestä, köyhyydestä ja alkoholismista johtuva syrjäytyminen –  eivät kuitenkaan heijastu tyttäreen eikä vaikuta hänen kykyynsä solmia uusia ystävyyssuhteita. Näin Browne haluaa tulkintani mukaan viestiä lapselle, että läheisten henkilökohtaiset vaikeudet eivät saa viedä lasta samaan syöveriin, vaan lapsella on oikeus nauttia elämästä kuten ennenkin.

Anthony Browne kätkee kuvitukseen symboleja: Kaarlen äidin lierihattu toistuu dominoivana – kenties vallan symbolina ? – Kaarlen puistokävelyssä. Puut vaihtavat jatkuvasti muotoaan. Ne ovat välillä gorillan pään silhuetin muotoisia, hedelmiä, palavia lieskoja, niiden juuret työntyvät maahan kuin elefantin jalat, ja elefantin kärsäkin  puiden lomassa vilahtaa. Yhdessä kuvassa voi nähdä epätoivosta huutavia suita ja suljettuja silmiä… Sutun isän näkökulmasta puut ovat lehdettömiä ja maisema tästä syystä hyvin lohduton.

Sutun ja isän lähtiessä puistoon kulkureitillä näytetään maassa makaava, joulupukin asuun sonnustautunut kerjäläinen. Muuria vasten nojaa kaksi maalausta, da Vincin Mona Lisa ja hattupäistä miestä esittävä Rembrandtin maalaus. Puistosta lähtiessä lehdettömiin puihin on sytytetty valot, puistolyhty on hennon vanamon muotoinen ja kodistaa valokeilansa Suttuun, isään ja heidän sekarotuiseen koiraansa, sekä iloisesti tanssahteleviin maalauksen hahmoihin ja kerjäläiseen.

Brownen kuvituksessa rytmillä, liikkeellä, katseen suunnalla, on tietty merkitys. Detaljeja poimii eri katselukerroilla yhä lisää.

Onko Ääniä puistossa pessimistinen kuvakirja? Vastaus riippuu kuvan katsojasta ja kirjan lukijasta, kenties myös hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, empatian tasostaan ja kyvystään ”heittäytyä” erilaisten roolien vietäväksi. 

Browne asettautuu mielestäni hyvin yksituumaisesti heikkojen, sorrettujen ja alistettujen puolelle. Tästä syystä Kaarlen hienostoäiti jää kuvakirjan ainoaksi pahikseksi, joka jumittaa roolissaan ja vaikuttaa näin myös poikansa ahtaaseen maailmankuvaan. 

Kaarlen ja Sutun pelastukseksi koituu todennäköisesti leikki ja uteliaisuus. Siitä vihjeenä Browne on sijoittanut yhteen kuvaan myös brittiläisen lastenkirjallisuuden ikonin, Maija Poppasen lentämässä sateenvarjollaan!

Rouva Huulle Ääniä puistossa assosioituu vahvasti Iso-Britannian pitkäaikaiseen pääministeriin, maanantaina kuolleeseen Margaret Thatcheriin, jonka poliittiset toimet ulottuivat perinteiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan sekä hyvässä että pahassa.