Hyvän mielen kirja itsensä löytämisestä

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö. 38 sivua. Minerva 2013.

Kustannuskentällä on entistä enemmän liikehdintää. Kirjailijat ja kuvittajat eivät enää ole vanhaan tapaan ”uskollisia” vain yhdelle kustantajalle. On tekijöitä, jotka ovat fiksoituneita tiettyyn kustannustoimittajaan, ja tämän talosta pois lähtiessä myös kuvittaja ja/ tai kirjailija vaihtavat kernaammin kustannustaloa kuin totuttelevat uuteen yhteistyösuhteeseen.

Toisaalta kustantamotkin ovat tulleet krantummiksi ja tuijottavat entistä tiukemmin myyntilukuja. Jos myynti ei ulotu tavoitteeseen, tekijän palveluksia ei enää penätä yhtä kärkkäästi kuin aiemmin.

Tytär ja äiti, Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin ovat julkaisseet aiemmin Otavan kautta. Pikkupöllö ilmestyy kuitenkin keskisuuren kustantamon, Minervan, kautta. 

Tallinvaihdoksessa ei välttämättä ole kyse yllä olevista vaihtoehdoista lainkaan ja asia ei välttämättä edes muita kiinnosta. Lastenkirjan ostaja, lukija ja lapsi, jolle kirjaa ääneen luetaan, tuskin kiinnittävät kustantajaan edes mitään huomiota.

Pikkupöllö on yhtä kaikki kokenut ensi tulemisensa Japanissa vuonna 2009 ja kirjan oikeudet on myyty jo myös Kiinaan. Japanilaiset ovat aiemminkin viehtyneet suomalaisten lastenkirjojen lumisen luonnon kuvauksiin. Esimerkiksi Pekka Vuoren pelkistetyt kuvitukset ovat niittäneet siellä mainetta, ison tavaratalon somistusta myöten.

Pikkupöllö on itse asiassa hyvin universaali identiteetin etsintätarina, jonka kaltaisia ilmestyy paljon myös käännöskuvakirjoina. Eräänlainen alkuversio näille löytyy jo Hans Christian Andersenin sadusta Ruma ankanpoikanen.

Äiti johdattaa uuden pöllöpesueensa ensimmäistä kertaa ulos pesästä katsomaan auringon nousua.  Vasta pesän ahtaudesta pois päästyään pikkupöllö pystyy tekemään havaintojaan itsestään ja pesueesta.

--- Mutta Pikkupöllö ei ollut leikkinyt muiden mukana. Se katseli sisaruksiaan ja ajatteli ihmeissään: 

– Olenko minä tuollainen? Mitä pöllöt oikein tekevät? 

Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat päiväsaikaan. Se tuijotti alas lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi lumen läpi aamuaurinkoa kohti.

Pirkko-Liisa Surojegin on mestari kuvaamaan Suomen metsien eläimiä: inhimillisinä mutta silti luonnonmukaisina. Tässä pikkupöllö tutustuu pitkäkorvaiseen maapöllöön. Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Emon luvalla se pääsee itsenäiselle tutkimusmatkalle ja tapaa jäniksen (pöllön tulkinnan mukaan pitkäkorvaisen maapöllön), karhun (eli ruskean karvakynsipöllön), oravan (eli hyppivän häntäpöllön). Metsän eläimet suhtautuvat pitkämielisesti pienen pöllönpoikasen uteliaisuuteen, mutta kerta toisensa jälkeen se saa huomata, ettei osaakaan käyttäytyä niiden tavoin tai syödä niiden herkkuruokia.

Pikkupöllö tuntee oman pienuutensa karhun jalanjäljissä. Kuva puhuu riittävästi ilman selityksiäkin! Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Ja tietysti – kuten aina näissä itsenäistymistarinoisa on tapana – emo on seurannut poikasensa edesottamuksia pienen välimatkan päästä:

Äitipöllö lohdutti poikastaan ja sanoi lempeästi: – Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö? 

– Mutta mitä ihan vain pöllöt muka tekevät? Jänis loikkii, karhu nukkuu koko talven ja oravalla on upea häntä. Mitä minulla muka on? 

– Voi kultaseni! äiti huudahti. – Sinullahan on siivet! 

Samassa äiti levitti siipensä ja Pikkupöllö katseli, miten kuun himmeä valo hohti äidin silkkisillä sulilla. Pikkupöllökin avasi siipensä. Pieni tuulenvire liukui pehmeästi sen sulkien lomitse. Se ojenteli siipiään ja tunsi itsensä voimakkaaksi. Äiti kumartui Pikkupöllön luokse ja kuiskasi: 

– Ja pöllöt osaavat lentää.
 

Oman identiteetin löytyminen ja yhteys äitiin kiteytyy hienosti tässä kuvituskuvassa. Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Ja niin Pikkupöllö oivaltaa oman erikoislaatunsa: ”Se olikin ihan tavallinen pöllö, eikä sen pitänytkään olla mitään muuta!”

Surojeginien kirja on leppeä hiljaisuuteen viekoitteleva lastenkirja. Teksti on levollista ja hyvin rytmitettyä. Taitto on niin ikään rauhallinen ja tekstin määrä vaihtelee eri aukeamilla. Monissa kuvakirjoissa on nykyään aivan liikaa tekstiä. Niukan tekstin aukeamilla ääneen lukijankin silmä saa levätä välillä pidempään upeissa kuvissa.  

Ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus on – jälleen ! – vertaansa vailla: hän tekee tarkkapiirteisiä eläintutkielmia, mutta silti hyvin eloisia ja samastumiseen houkuttelevia. Miten virkeä katse eläimillä onkaan!