Kirsti Ellilä: Johannes ja
Jura. Kuvittanut Loviisa Raussi. 108 sivua. Karisto 2013.
Syksyn kotimaiset lastenromaanit keskustelevät riviensä välissä yllättävästi keskenään. Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko (Otava) ja Kirsti Ellilän Johannes ja Jura viittilöivät nimittäin hauskasti samoihin ajankohtaisiin aihealueisiin.
Saarikosken
lastenromaanin Leo auttaa romanikerjäläisiä ja kerää taloyhtiön roskiksen kupeeseen heitä
varten pulloja. Ellilän kirjassa dinosaurus Jura kerää myös öisin pulloja ja lahjoittaa niistä saadut
rahat köyhälle perheelle, jonka äiti on hiljattain kuollut.
Jotkut jutut on ihan satua, mutta toiset voi kertoa hyvin muinaisista ajoista tai sitten ne on osaksi totta ja osaksi keksittyä. Ja joskus kaikkein oudoimmat jutut onkin juuri tosia. Esim meidän kotitalon kokoinen dino tuntuu ihan satujutulta, mutta semmoisia oli oikeasti ennen kuin taivaasta putosi tähti ja sukupuutto tappoi kaikki dinot, paitsi krokotiilit ja sisiliskot ja mahdollisesti Loch Nessin hirviön.
Tiedän
montakin eri-ikäistä pikkupoikaa, jotka ovat lapsuutensa eri vaiheissa olleet kainaloitaan
myöten kiinnostuneita dinosauruksista ja tietävät niistä lähestulkoon kaiken. Onkin hienoa, että lukuisten käännöksinä ilmestyneiden kuvatietokirjojen rinnalle on nyt saatu Kirsti Ellilältä ehta kotimainen lastenromaani tästä
aiheesta!
Johannes ja Jura on pieniä detaljeja lukuun ottamatta hyvinkin realistinen
lastenromaani. Se ei siekaile puhua yhteiskunnallisesta tilasta ja hädänalaisten
surusta hyvinkin suorasukaisesti.
Romaanin
sivuhenkilöinä olevien lasten, Kallen ja Siinan, isä on vaipunut apaattiseen toimettomuuteen vaimonsa kuoltua
vakavaan sairauteen:
Hän ei ollut pelkästään surullinen, hän oli myös huolissaan. Hänen piti maksaa äidin sairaalalasku, sitten piti maksa hautajaiset. Lapsille olisi pitänyt hankkia kaikkea välttämätöntä, kuten uudet kengät ja talvitakit ja pyöräilykypärät ja luistimet. Mutta tehdas, jossa hän oli tehnyt puhelimia, oli mennyt konkurssiin, joten hän oli nyt työtön ja hänellä oli hyvin vähän rahaa. Hän pelkäsi, että pian rahat eivät riittäisi edes ruokaan.
Omassa
blogissaan Kirsti Ellilä vieroksui Mari
Viertolan Turun Sanomissa julkaistuissa Johannes ja Jura -kirjan myönteisessä arviossa käyttämiä ilmaisuja ”vanhanaikainen” ja ”opettavainen”.
Mielestäni
Johannes ja Jura on nimenomaan hyvällä
tavalla lapsilähtöinen ja pohdiskeleva ja opettavaisuudestaan huolimatta kuitenkin
tendenssit välttävä teos, joka puhuttelee hiljaisella ja aidosti välittävällä
tavalla nykylasta.
Luistavan lukutaidon jo omaksuneille lapsille on valtavasti tarjolla koohotus- ja hekotuskirjallisuutta. Sen vastapainoksi tarvitaan myös tällaisia pohdiskelevia ja rohkeasti tarvittaessa vaikka koko maailmankaikkeuden sivujensa väliin ottavia lastenromaaneja!
Luistavan lukutaidon jo omaksuneille lapsille on valtavasti tarjolla koohotus- ja hekotuskirjallisuutta. Sen vastapainoksi tarvitaan myös tällaisia pohdiskelevia ja rohkeasti tarvittaessa vaikka koko maailmankaikkeuden sivujensa väliin ottavia lastenromaaneja!
Itseäni
kiehtoi eniten romaanin muotokieli: se, kuinka harmaaseen arkeen työntyy jotain
ällistyttävää, mutta järkeenkäyvästi selittyvää. Ellilä selittää mahdottoman mahdolliseksi
– eli dinosauruksen olemassaolon lapsille ja toisaalta sen näkymättömyyden ns.
tavallisille aikuisille – ja lapsen ymmärryksen kannalta perin loogisesti: ”Kun
jotain ei tajua näkevänsä, ei sitä myöskään näe. Niin se vain on.”
Ellilän
lastenromaanissa murheet eivät aina ole lapsenkokoisia, vaan isoja, vaikeaksi
hahmotettavia ja aikuistenkin kannalta vaikeasti hallittavia.
Kouluterveydenhuolto ei saa Ellilältä kovin hyvää arvosanaa tässä kohtauksessa, jossa Johannes on lähetetty terveydenhoitajan juttusille, koska ei opettajan mielestä keskity riittävästi opetukseen:
Kouluterveydenhuolto ei saa Ellilältä kovin hyvää arvosanaa tässä kohtauksessa, jossa Johannes on lähetetty terveydenhoitajan juttusille, koska ei opettajan mielestä keskity riittävästi opetukseen:
– Onko sinulla jotain murheita? hän halusi tietää.
– En pidä koulusta, enkä varsinkaan pesäpallosta. En pidä myöskään viulumusiikista, mutta joudun silti käymään soittotunneilla. Eikä minulla oikeastaan ole ketään kavereitakaan, Johannes sanoi.
– Hmm, minä tarkoitin OIKEITA murheita, terveydenhoitaja sanoi.
– Mitä ovat oikeat murheet? Johannes kysyi. – Onko joku kuollut, ovatko vanhemmat eronneet, sairastuneet, onko mennyt koti alta tai tehty konkurssi?
– Ei ole oikeita murheita, Johannes sanoi.
– Ehkä se oli vain ruuansulatushäiriö, terveydenhoitaja arveli opettajalle. Yhdessä he päättivät, että siitä varmaankin oli ollut kysymys.
Dinosaurus
Jura ystävystyy rotta Läntisen kanssa, ja Johanneskin saa nauttia pienen hetken
Läntisen maallisesta vaelluksesta ennen tämän poismenoa. Kuolema, kaipuu ja
menetyksen hyväksyminen on kuvattu kauniisti.
Dinosaurus Jura on kuin suojelusenkeli, joka tehtävänsä toimitettuaan lähtee auttamaan taas muita hädänalaisia – kenties kirjaa tahollaan lukevaa lasta, joka taistelee vähän erilaisten, mutta isojen ongelmien kanssa ?
Ja tärkeintä on lopulta se, että Johannes saa ystävän ja siten uuden merkityksen elämälleen. Elämänkierto ja lohdun saaminen omiin ongelmiin on kuvattu inhimillisesti, ilman ylisanoja.
Helsinkiläinen abiturientti Loviisa Raussi, 19, on kuvittajana ensikertalainen. Kuvitus on harmillisen epätasainen: mukana on heleitä ja eloisia akvarelleja ( rotta Läntinen sukkalaatikossa) sekä joko alunperin sävyttömiä tai tukkoon painossa menneitä toonattuja mustavalko- ja nelivärikuvituksia.
Kiitos tästä! Niin kyllä minä oikeastaan ihan allekirjoitan tuon vanhanaikaisuuden ja opettavaisuuden. Olen vain niin sisäistänyt sen vaateen, että kumpaakin pitäisi taiteessa välttää, joten hätkähdin siksi noita luonnehdintoja...
VastaaPoista;-)