Vaikka
syksyn uutuuksiakin ilmestyy näinä päivinä kuin sieniä sateella, niin silti on hyvä penkoa välillä myös vanhoja
kirjahelmiä paremmin näkösälle.
Suomenruotsalainen
Marita Lindquist (s. 1918) on
mestari kuvaamaan lapsen arkea. Eritoten hänen Santtu
ja Ellinoora -sarjansa uhmaa edelleen hienosti aikaa.
Lindquistin
Kotten-sarjan (suom. Tuuti) ilmestyessä 1970-luvulla lastenromaaneiltakin vaadittiin kantaa
ottavuutta ja yhteiskunnallista näkemyksellisyyttä. Lindquist pysytteli silti tiukasti lapsen tasalla. Esimerkiksi Tuuti
ja punaiset kengät on hieno lapsipsykologinen tutkielma tavaramaailman
houkutuksista ja lapsen orastavasta oikeustajusta.
Lapsen surun työstämisen
kuvauksena edelleen verraton on vuonna 2007 uusintapainoksena ilmestynyt Maleenan ilo, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 nimellä Maleenan joulu.
Lindquistin kiteytynyt lapsipsykologia on edukseen myös alun perin Ruotsissa ilmestyneen
runokuvakirjan suomennoksessa Kissani nimi on Virtasen Miuru. Yksittäisten runojen kuvittaminen
runokuvakirjaksi ei tuolloin ollut vielä niin yleistä kuin nykyään.
Aappo I. Piipon suomennos ei mielestäni kaikin osin solju aivan tyylipuhtaasti, mutta toisaalta siitä syntyy mukavan jutusteleva ja rento tunnelma.
Kjell
Ivan Andersonin taidokkaat ja ilmeikkäät tussipiirrokset välittävät hauskasti erilaisia
tunnetiloja ja mielenmaisemia.
Lindquistin
runoissa rohkaistaan lasta tuumailemaan arkisia asioita:
--- Tässä kirjassa on runoja, jotka kertovat mitä voit nähdä
jos kuljet avoimin silmin,ja runoja, joita voit nähdä kun suljet silmäsi jauneksit pikkuisen.Lue pimeimpänä iltapäivänä kesäruno –Etkös tunnekin kunka mansikka tuoksuu!
Runot
peilaavat lasten ailahtelevia kaveruussuhteita ja pohdiskelevat muun muassa omatunnon
olemusta. Leppoisten tunnelmarunojen katveessa samastutaan myös thaimalaaiseen
todellisuuteen, Hualampongiin, ”jossa lapsia myydään kun karjaa”. Oman aikakautensa
suvaitsevaisuuskasvatusta tämäkin!
Runot
ammentavat lapsen arjesta, vuodenkierrosta, perheenjäsenistä ja heihin väistämättä
liittyvistä suurista tunteista (esim. runot ”Veli” ja ”Vauva”).
Lindquist
tavoittaa oivaltavasti lapsen ihmetyksen hampaan lähdöstä:
--- Kun hampaista kolmekin puuttuuvilliksi huomaa suun.
Pian uudet hampaat kasvaa,vaan kukahan onnetonlie mitannut uudet hampaat?!
Ne liian suuret on.
Oma
suosikkini on "Joskus suuttua voin" -runo, joka on mielestäni ollut roimasti aikaansa
edellä sekä kuvituksen että runon lapsipsykolgian näkökulmasta. Sittemmin näitä
lapsen pidäkkeettömiä raivarirunoja on ilmestynyt moniakin, yhtenä parhaimmista
Hannele Huovin "Pippuriprinsessa" Vauvan vaaka –kokoelmassa (Tammi 1995).
Eppu Nuotion ja Katja Tukiaisen runokuvakirja Näin pienissä kengissä (Tammi 2003) asettuu nykyaikaisena vastineena hienosti linjaan tämän Lindquistin teoksen kanssa.
Pippuriprinsessa on yksi lempirunoistani. Istuupa arkeemmekin kuin nenä päähän.
VastaaPoistaKiitos tämän runokirjan vinkkauksesta, pidänpä silmäni avoinna.