Pöhistään nyt vielä vähän, eli omavaloisen lastenkirjallisuuden puolustuspuhe

Vanhan sanonnan mukaan lapsi voi joskus huuhtoutua pesuveden mukana. 

Rouva Huun korviin on kantautunut mutinaa Finlandia Junior -ehdokasasettelun jälkeen. Ainakin kirjastoissa ja kirjakaupoissa ollaan tyytymättömiä raadin linjauksiin. 

Ehdolle nostetuista kirjoista puolet – eli Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta, Marja Björkin Poika ja Heli Laaksosen & Elina Warstan Aapine – on sijoitettu eli hyllytetty kahdessa keskeisessä kirjallisuuden välityskanavassa, kirjastoissa ja kirjakaupoissa,  yksinomaan aikuisten puolelle. 

Suomen Kirjasäätiön palkinnot perustettiin aikoinaan nimenomaan lisäämään kotimaisen kirjallisuuden myyntiä ja tunnettavuutta. Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon ehdokasasettelun linjaukset tuntuvat kuitenkin haittaavan pahasti LASTEN- ja NUORTENkirjallisuuden myyntiä.

Heli Laaksosen ja Elina Warstan Aapine on kunnianhimoinen ja pieteetillä tehty hanke, jonka ensisijainen ja kiitollisin kohderyhmä kiistatta löytyy aikuisista Laaksos-faneista.  Kirjan innoittajana olivat virolaiset murreaapiset, mutta Laaksonen ei silti ajatellut, että lapsi ottaisi lounaismurteilla kirjoittamien aakkosrunojen kautta aakkostoa oikeasti haltuunsa.  Elokuussa Aapine oli kolmanneksi myydyin kotimainen kaunokirja, Leena Lehtolaisen Rautakolmion ja Kjell Westön Kangastuksen jälkeen.

Kotimainen lasten sarjakuva on harvinaista herkkua ja sellaiseksi Vain pahaa unta on WSOY:ssä päätetty luokittaa. Ville ja Aino Tietäväisen rujon-kaunis visuaalinen ilmaisu on silti mielestäni enemmän nuorten JA aikuisten makuun.

Suurin kirjallisuuspoliittinen probleema liittyy Marja Björkin romaaniin Poika, joka on julkaistu (Laaksosen Aapisen tapaan) ilman mitään etuliiteluokituksia eli aikuisten romaanina, kuten Björkin aiemmatkin teokset Posliini, Prole ja Puuma. 

Oletukseni mukaan Liken kustantamo on ollut niin sanotusti ajan hermolla ja hoksannut lähettää romaanin mukaan Finlandia Junior -mittelöön. Samaan aikaan on monella taholla murehdittu realistisen, tosipohjaisen ja nuorten arkeen nivoutuvan nuortenromaanin kriisiä ja ryhdytty julkaisemaan cross over -kaksoisluokituksella (N84.2 ja 84.2) varustettuja kotimaisia romaaneja nuorille JA aikuisille, esim. Salla Simukan Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi (Tammi 2013) ja Seita Vuorelan & Jani Ikosen Karikko (WSOY 2012).

Finlandia Juniorin sääntöjen ensimmäisessä pykälässä puhutaan ansiokkaasta LASTEN- TAI NUORTENkirjasta. Tulkinnanvaraista on tässä se, voiko raati linjata kulloisenkin vuoden tarjonnan perusteella, mitä se tahtoo kunakin vuonna laskea lasten- tai nuortenkirjallisuuteen kuuluvaksi?

Kotimaisessa, nimekemäärältään ylenpalttisen runsaassa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on mielestäni ihan riittävästi nyansseja, laatua ja karismaa. Finlandia Junior -palkinto on ainoa laajahkon mediahuomioon yltävä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän vuotuinen tapahtuma. Onko siis tarpeen kurkottaa aidan/ hiekkalaatikon/ kirjallisuuden tontin toiselle äärilaidalle, jos lopputulema haittaa jo entuudestaan alakynnessä enemmän olevaa kirjallisuuden osa-aluetta? 

Mikäli kustantajan ja/tai kirjailijan ja kuvittajan ensisijaisia kohderyhmiä ei enää pidetä sitovina, niin mielestäni samoin  perustein varteenotettavia Finlandia Junior -ehdokaskandidaatteja olisivat voineet olla myös Jari Tervon Esikoinen tai Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, koska niissäkin kuvataan vaikuttavasti lapsuutta.

Mutta nostattavaksi lopuksi on annettava tasapuolisuuden nimissä myös tunnustusta: Syyllistyn aika-ajoin parjaamaan mediaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden laiminlyönnistä. Niinpä Yleisradio saa pisteet kotiin siitä, että se markkinoi viime torstaina käsittääkseni ensimmäistä kertaa suuren maailman tyyliin mahdollisuutta seurata Finlandia junior –julkistusta suorana lähetyksenä !