keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Karun kaunis äidin ja tyttären selviytymistarina



Copyright: Lilla Teatern/ Valokuva Stefan Bremer
Vas. Hanna Raiskinmäki (äiti) ja Iida Kuningas (Jenna)











Kattona tähtitaivas. Perustuu Johanna Thydellin samannimiseen nuortenromaaniin. Helsingin kaupunginteatteri/ Lilla Teatern, Helsinki. Rooleissa Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki. Suomennos Pipsa Lonka. Laulujen suomennos Paula Vesala. Ohjaus ja dramatisointi Milja Sarkola. Suomenkielinen ensi-ilta 27.3.2014.  Kesto 2 h 10 min.


Parhaillaan vietettävän Lukuviikon teemana on kohtaamispaikkana kirja.

Lasten- ja nuortenkirjan voi kohdata nykyisin ilahduttavan usein myös teatterissa.

Rouva Huu oli esikoisen kanssa viime viikolla katsomassa Lilla Teaternissa
Helsingissä ruotsalaisen Johanna Thydellin nuortenromaaniin I taket ljyser stjärnorna, 2003, suom. Katon kokoinen tähtitaivas, Otava 2004) perustuvan nuortennäytelmän Kattona tähtitaivas.

Sen ruotsinkielinen kantaesitys oli samassa teatterissa jo syksyllä 2012 ja nyt siitä on työstetty suomenkielinen esitys, jossa on samat näyttelijät. 

Thydellin nuortenromaani ja sen pohjalta tehty elokuva on katsottu ja luettu rinnakkain  Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2010.

Mitä uutta Lilla Teaternin näytelmäversio antaa minulle, kun tunnen entuudestaan läpikotaisin Thydellin teoksen painotukset? 

Koska juonenkäänteet, tunnemyrskyt ja dramaattiset kohtaukset olivat minulle jo ennalta tuttuja, keskityin nauttimaan hyvien näyttelijöiden lavasäteilystä. 

Erityisen vaikutuksen teki murrosikäistä Jennaa näyttelevä Iida Kuningas, joka hyvin pienin elein pystyi ilmentämään nuoren ihmisen epävarmuutta, ailahtelevuutta ja ristiriitaisuutta. 

Äidin etenevä syöpä hallitsee kodin arkea, mutta siitä huolimatta Jennalla on myös oma elämä elettävänään. Ystävät, koulu, ja orastava rakastuminen vievät aikaa ja keskittymistä. Kouluaineessaan Jenna uhoaa tappavansa itsensä, jos äiti kuolee. Lohdulllisessa loppukohtauksessa Jennan uhma on laantunut: hän ymmärtää, että nimenomaan äidin takia hänen on jaksettava elää. 

Karun koskettavasti Marika Parkkomäki Jennan äitinä ja Leena Uotila hiukan höseltävänä Jennan mummina välittävät toki keskinäisen huolenpidon, mutta eivät siitä huolimatta pysty kohtaamaan tyttärenä ja äitinä avoimesti toisiaan ja työstämään lähestyvää kuolemaa luontevasti yhdessä. Katsoja toivoo kohtaus toisensa jälkeen, että näkymätön seinä murrettaisiin, mutta näin ei tapahdu. Jan-Christian Söderholmille jää tässä naisvetoisessa näytelmässä käsiään vatvovan ja mumisevan ukin rooli.

Jennan kavereina Jessica Grabovsky (Susanna) on ulkoisesti vähän turhankin kärjistetty kiltin tytön prototyyppi, vaikka pientä pirskahtelua kontrolloidun kuoren läpi välillä ilmeneekin. Lidia Bäck (kovis-Ullis) ja hänen suojattinsa Karro (Hanna Raiskinmäki) tekevät reteän ja malttamattomasti aikuisuutta kurkottavan, vaikka sisimmässään vielä herkän tytön roolit. Grabowsky ja Raiskinmäki näyttelevät myös Jennan ja Ulliksen poikakavereita, ja Raiskinmäki tavoittaa myös Ulliksen alkoholisoituneena äitinä kliseisen, mutta uskottavan tragiikan. 

Jennan ja Ulliksen erilainen käsitys äitiydestä ja vanhemman vastuusta nouseekin yhdeksi näytelmän viiltäväksi keskusteemaksi. 

Katsomo oli keskiviikkoiltana lähes täysi, mutta suurin osa katsojista oli arviolta yli 50-vuotiaita. Näytelmän varsinaista kohderyhmää, siis nuoria, oli paikalla vain kourallinen.

Pari viikkoa aiemmin olin katsomassa myös Korjaamo Teatterissa vierailleen Vaasan kaupunginteatterin esityksen  Ammu appelsiini, joka sai kantaesityksensä marraskuussa 2013. 



Essi Räisäsen ohjaama näytelmä pohjasi väljän impulsiivisesti Mikael Niemen nuortenromaaniin Aivot pellolle (suom. WSOY 2011, alk. Skjut apelsinen, 2011).  Lastenkirjahyllyssä Niemen romaani oli esillä syyskuussa 2011.    


Näiden kahden nuortenromaaniin pohjaavan, sinällään hyvin toteutetun ja puhuttelevan dramatisoinnin jälkeen tulin miettineeksi, kuinka mielekästä on työstää  näyttämölle nimenomaan nuortenromaaneihin pohjautuvia dramatisointeja. 

Antaako tunnettu, kiitetty nuortenromaani (kenen näkökulmasta – opettajan, joka tilaa lippuja koululuokalle – vai nuoren itsensä mielestä?) jonkinlaisen takeen esityksen paremmuudesta?

Olisiko sittenkin – kohderyhmää ajatellen – viisaampaa työstää uusia, kotimaisia nuortennäytelmiä, joissa ollaan tässä hetkessä rosoineen kaikkineen, ennalta-arvaamattomasti ja vereslihalla?

Kiinnostavaa pohdinta on myös siinä mielessä, että Otavan parasta aikaa käynnissä olevan nuortenromaanikilpailun voittajateksti on tarkoitus dramatisoida Kansallisteatterin näyttämölle.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti