Symppis lepakkopoika puhuttelee monella tasolla

Maija & Anssi Hurme: Lepakkopoika/ Fladdermuspojken, 27 sivua, Schildts & Söderströms 2014.

Suomalainen kuvakirja on taitoskohdassa mutta ei missään nimessä kriisissä. 

Kuvakirjallisuuden nimekemäärien puolesta lihavat  vuodet taitavat olla ainakin tällä erää ohi. Viimeisen vuoden aikana isoimmat kustantajat ovat niukentaneet kotimaisen kuvakirjallisuuden valikoimaa. 

Itsenäisiä kuvakirjoja ilmestyy nyt aiempaa tuntuvasti vähemmän. Kustantajalle on edullisempaa keskittää markkinointia jo entuudestaan tunnettuihin kuvakirjasarjoihin. Nuortenkirjallisuudessa nyt niin trendikäs lukijan sitouttaminen tiettyyn sarjaan yleistyy siis myös kuvakirjallisuudessa.

Jo kesän taitteessa ilmestynyt Maija ja Anssi Hurmeen samanaikaisesti suomeksi ja ruotsiksi julkaistu Lepakkopoika/ Fladdermuspojken on ilahduttava yllätys. Se on kompakti kuvakirja, jossa niukka teksti ja runsas kuva ovat balanssissa keskenään. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän.

Lepakkopojan siirtymä kodin turvasta ja lämmöstä ulkomaailmaan kuvataan tällä aukeamalla hienosti ja eleettömästi. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).

Lepakkopoika on yhtäältä kursailematon kuvaus kuusihenkisen lapsiperheen hektisestä arjesta. Kuusivuotiaan Ilmarin perheessä isä hoitaa lapset ja äiti käy töissä ja viipyy usein myöhään iltaan poissa kotoa. Tässä kohdin Hurmeen pariskunta propagoi hienosti koti-isyyden puolesta! Kuka vielä tohtii väittää, etteikö kuvakirja vaikuttaisi asenteisiin? 

Ilmarin erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuvataan hienosti tällä kuvakirjan aloitusaukeamalla, jossa selviää monta asiaa: Ilmari lukee paljon sarjakuvia ja tykkää roikkua nojatuolissa pää alaspäin. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).

Toisaalta kirjalla voi ajatella olevan monta muutakin agendaa, mutta mikään niistä ei ole toista suuriäänisempi. Lukijalle ja kuvan katsojalle jää valta tulkita tarinaa mieleisekseen – ja tämä jos mikä on omavaloisen ja eri-ikäisiä lukijoita puhuttelevan kuvakirjan tunnusmerkki.

Lastenkirjoissa leikitellään usein muodonmuutoksilla, metamorfooseilla – tai samastutaan herttaisiin eläimiin, joilla on perin inhimillisiä piirteitä.

Niinpä myös Ilmari muuttuu illan tullen lepakkopojaksi. Lepakkopoika on vaarallinen ja väijyy muita illan hämyssä:

Lepakkopoika ei välitä mistään tai kenestäkään.
Se tekee vain mitä itse tahtoo. 

Yhdeksi kantavaksi teemaksi voi tulkita lapsen uhman ja kaikkivoipuuden aikuisten auktoriteetteja, kieltoja ja sääntöjä kohtaan. Vai onko Ilmari erityislapsi, joka näkee ja kokee maailman toisin kuin ikätoverinsa? Päiväkoti esitetään sekä kuvissa että tekstissä vankilana ja päiväkodin aikuiset hoitajat vartijoina.

Sarjakuvan elementtejä lainaava kuvakerronta vieraannuttaa Ilmaria reaalitodellisuudesta. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).  

Maija Hurmeen kuvissa on huimaa latausta. Sarjakuvakerronta tukee Ilmarin aggression tunteita. Ilmarin fantasiat esitetään sinisellä toonattuina valokuvina, joissa on valkoiset reunukset. Koti- ja puistomiljöissä värit kuitenkin hehkuvat ja viestivät turvaa, välittämistä ja luottamusta.

Uho ja uhma talttuvat kirjan seesteisessä vaan ei siloittelevassa loppuratkaisussa. Ilmari löytää hengenheimolaisensa. 

Uskoisin että Lepakkopoika virittää hyvää tekeviä keskusteluja päiväkotien lapsiryhmissä.

Huomenna torstaina järjestetään Taiteen edistämiskeskuksessa Helsingissä Kuvituksen päivä, jossa kuvittajat pohtivat yhdessä kulttuurialan toimijoiden kanssa kuvittajien asemaa ja työoloja tämän päivän Suomessa. Rouva Huu alustaa myös aiheesta omasta vinkkelistään. Teemapäivää ovat olleet järjestämässä TAIKE ja Kuvittajat ry.