Lukemisesta saatava ilo kuuluu kaikille

Tässä rouva Huun lupaama raportti torstain selkokirjaseminaarista Villa Kivestä. Järjestävänä tahona oli Suomen Kirjailijaliitto.

Seminaarin avasi kirjailija Kari Levola. Levolan Leevi ja Leonora -lastenromaani oli laatuaan ensimmäinen, joka ilmestyi samanaikaisesti ”normaalina” helppolukuisena lastenromaanina Tammen Vihreä varis -sarjassa  ja selkokielisenä laitoksena Pienen Karhun kautta vuonna 2010.

Levola totesi selkokirjojen olevan ns. pitkän juoksun kirjoja, jotka eivät sovi nykyiseen nopealiikkeeseen kirjatrendiin. 

Hän peräänkuulutti myös järeämpiä keinoja selkokirjojen tukemiseen. Mallia voitaisiin ottaa Norjasta: valtio hankkii jokaista selkokirjaa kirjastoihin 1500 kappaletta. Levola kohtuullisti ehdotustaan vain kolmannekseen: jospa aloitettaisiin 500 valtion tukeman kirjan kirjastolevikillä?

Selkokeskuksen johtaja Leealaura Leskelä   totesi Suomessa ilmestyvän nykyisin noin 10–15 selkokirjaa. Varhaisimmat kirjat ilmestyivät 1980-luvulla ja kokonaiskartunta on näin kaikkiaan 300–400 selkokirjaa. Määrä on jatkuvasti kasvusuunnassa, mutta naapurimaahan Ruotsiin verrattuna tullaan reippaasti jälkijunassa.

Valtio on tukenut selkokirjallisuutta vuodesta 1990 lähtien. Ruotsissa vain yksi kustantamo on oikeutettu valtion tukeen, kun taas Suomessa kaikki selkokirjallisuutta julkaisevat tahot kuuluvat valtion tuen piiriin.

Leskelä korosti sitä, että selkokieltä Suomessa tarvitsevien – maahanmuuttajien, ikääntyvien ja muistisairaiden – määrä kasvaa jatkuvasti.  Arviolta jo 8–12 prosenttia lapsista ja nuorista tarvitsee tai voisi hyötyä selkokielestä. Erityisoppilaan diagnoosin saa nykyisin yhä useampi lapsi ja nuori. 

Selkokirjallisuuden luontevin alusta on Suomessa ollut nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Tästä kertoo sekin, että monet eturivin lasten- ja nuortenkirjailijat kirjoittavat myös selkokielisiä kirjoja lapsille ja nuorille.  

Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemen puheenvuorossa muisteltiin myös menneitä. Kirjailijaliittoon perustettiin erityinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius-ryhmä 1970-luvulla Suomeenkin rantautuneen selkokielisyyden uhkaa torjumaan.  

Kallioniemellä on pitkäaikaista kokemusta selkokirjallisuudesta. Hän on kirjoittanut lyhyitä selkotekstejä kehitysvammaisten ja ikääntyneiden arjesta sekä selkokielistänyt myös Disney-tekstejä, mm. Lumikista, Autoista, Sudenpentujen käsikirjasta ja Leijonakuninkaasta. 

Helsingin kaupunginkirjaston toimistopäällikkö Virva Nousiainen-Hiiren  puheenvuorossa kävi ilmi, että juuri nämä selko-Disneyt ovat Helsingin kirjastoissa lainatuimpien selkokirjojen lasten aineiston kärjessä!

Kallioniemi ei itse kannata alkuperäisen teoksen mukauttamista ja muokkaamista selkokielelle, vaan hän pitää mielekkäämpää tehdä alun perin selkotekstinen versio. Hyvä selkokirja on aina oikeaa kirjallisuutta, painotti Kallioniemi.

Kustannuspäällikkö Tiina Aalto Avain-kustantamosta valotti tilannetta kustantajan näkökulmasta. Kolmannes Suomen selkokirjoista ilmestyy nykyisin Avaimen kautta. Kirjastot ovat selkokirjojen keskeinen myyntikanava. Kirjakaupat eivät suostu ottamaan selkokirjoja valikoimiinsa pienen kysynnän takia.

Aalto peräänkuulutti selkokirjalle uutta, paremmin ja monipuolisemmin sisältönsä puolesta puhuvaa korvaavaa termiä. Hän korosti myös sitä,  kuinka selkoteksti on erityinen haaste myös kustannustoimittajalle.  Niin ikään Aalto korosti kirjstojen merkitystä  selkokirjallisuuden keskeinenä jakelukanavana, koska  suuri osa selkokirjoja tarvitsevista on vähävaraisia.

Valtion virkamiehen puheenvuoron käytti kulttuuriasiainneuvos Mervi Tiensuu-Nylund opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Viime vuonna selkokirjallisuus sai valtiontukea 75 000 euron verran. Tuki on tarkoitettu paitsi selkokirjojen kustantajalle niin myös kuvittajalle ja kirjailijalle. Hän muistutti, että selkokirjallisuuden hankinnassa kirjastojen kannattaisi hyödyntää vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja tätä kautta myös koulukirjastojen valikoimaa voitaisiin kartuttaa aikana, jolloin koulujen omat kirjanhankintamäärärahat ovat minimissään. Samaan aihepiiriin viittasi kirjastoalan puheenvuoron käyttänyt Virva Nousiainen-Hiiri: miksi suomalaiset koulut eivät hanki selkokirjoja kokoelmiinsa?  

Selkokirjatyöryhmän puheenjohtaja Tuija Takala valotti selkokirjallisuuden tarpeita opettajan näkökulmasta. Hän opettaa äidinkieltä  lähihoitajaopiskelijoille, joista nuorimmat ovat 15–16-vuotiaita. Moni heistä valitsee mieluusti   selkokirjan luettavakseen äidinkielen tunnille. 

Esimerkiksi Opiken kautta pari vuotta sitten ilmestynyt Marjo Nygårdin kuvittama Romeo ja Julia selkoversiona on ollut tavattoman suosittu ja kirja on herättänyt viimeistellyn ulkoasunsa vuoksi ihastusta myös ulkomaisilla messuilla.

Tuija Takala myös kiteytti, että selkokirjan laatukriteerit ovat yhteneväiset muun kaunokirjallisuuden kanssa.

Ruotsalainen Jenny Lindblad  Lättläst-kustantamosta todensi nimekkeiden monipuolisuuden ja määrän kautta ruotsalaisten edelläkävijyyttä selkokirjallisuuden julkaisijana. Kustantamo julkaisee vuosittain 30–40 selkokirjaa ja tällä määrällä kustantamo ja sen taustaorganisaatio Centrum för Lättlast on maailman suurin selkokirjallisuuden kustantaja! 45 toimintavuoden aikana Ruotsissa on ilmestynyt jo yli tuhat selkokirjaa.  

Ruotsalaiseen mentaliteettiin kuuluu se, että selkokirjallisuuden kirjo on todella runsas: yhteiskunnallista, kantaaottavaa kirjallisuutta julkaistaan paljon sekä     huumoria ja megamenestykseen yltäneitä tietokirjoja ja romaaneja, mm.  David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimovic –elämäkerta   ja Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Viimeaikaisin hitti on ollut Lätta sexboken, joka on ylittänyt uutis- ja kritiikkikynnyksen myös mediassa.

Ruotsissa selkokirjallisuus on luokiteltu kolmeen ryhmään: Lätt, lättare, lättast.  Painosmäärät vaihtelevat Ruotsissa 2000–5000:n välillä, kun taas Suomessa painosmäärät ovat vain muutaman sadan kappaleen suuruisia!

Lindbladin kertoman mukaan selkokirjat saavat nykyisin kiitettävästi huomiota sosiaalisessa mediassa ja blogeissa, mutta toivottavaa olisi, että kiinnostus leviäisi myös printtimedian puolelle. 

Prahasta Suomeen valtiotiedettä opiskelemaan tullut Jana Sassakova muistutti siitä, että selkokirjat voivat olla myös monelle ulkomaiselle opiskelijalle väylä tutustua suomalaiseen kulttuuriin. Hän kertoi kuinka Arto Paasiinnan Isoisää etsimässä -romaanista tehty selkoversio auttoi somalipoikaa ymmärtämään suomalaisia perhesuhteita!

Selkoseminaarin osanottajat olivat hyvin yksituumaisia selkokirjallisuuden tarpeellisuudesta. 

Asia, jolle olisin itse toivonut enemmän näkyvyyttä, on selkokirjallisuuden visuaalisuuteen panostaminen. Selkokirjan ei pitäisi näyttää halvalta ja kohderyhmäänsä väheksyvältä. Kansikuvaan, typografiaan ja sisäsivujen kuvitukseen tulisi ihan oikeasti panostaa ja toteuttaa se aina ammattilaisten voimin. Valitetavasti tämä toteutuu vielä harvan lasten ja nuorten selkokirjan kohdalla.

Listoja lapsille ja nuorille suunnatuista selkokirjoista löytyy monelta taholta, muun muassa Kehitysvammaliiton sivuilta.