”Tästä se alkaa: minun ikioma elämäni”

Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä, 158 sivua,  Karisto 2014. Kansikuva Stephen Carroll/ Trevillion Images.

Perinteinen ja lähtökohdiltaan puhtaasti realistinen nuortenromaani on ollut edellisvuoden tapaan vähemmistössä kuluvan vuoden kotimaisessa tarjonnassa.  Sekä nuorille että aikuisille kirjoittavan Jukka-Pekka Palviaisen Perjantai on hyvä päivä lähteä  on kaikessa pelkistetyssä tyylissään ja oivaltavassa dialogissaan tämän vuoden napakymppi.

Lasten- ja nuortenkirjoissa lähdetään usein tien päälle avaraan maailmaan – silkasta seikkailun halusta, uhmamielellä tai kadonnutta vanhempaa etsimään.

Lotan isä on todistanut pahamaineisia rikollisia vastaan ja hän joutuu luomaan uutta elämää erossa perheestään. Tytär ei tyydy isänsä ratkaisuun, ja lähtee tätä etsimään. Sattuma heittää Lotan matkakumppaniksi entuudestaan tuntemattoman pojan, joka kertoo nimensäkin vasta matkanteon loppuvaiheessa.

Olin hiljattain katsomassa J-P Valkeapään ohjaaman uutuuselokuvan He ovat paenneet, jonka asetelmat menevät osittain yksiin Palviaisen nuortenkirjan kanssa, vaikka Palviaisen romaani onkin huomattavasti kesympi ja sovinnaisempi juonenkäänteissään.

Elokuvan päähenkilöinä ovat nuorisokotiin sijoitettu tyttö, Raisa, ja siviilipalvelusta samaan laitokseen suorittamaan tuleva poika, Joni. He ottavat nuorisokodin tylyttävästä ilmapiiristä hatkat ja lähtevät pakomatkalle, josta sukeutuu kesäinen road trip hurjinekin käänteineen.

Valkeapää jättää paljon katsojan omien tulkintojen varaan. Änkyttävän ja estoisen Jonin taustat jäävät kokonaan arvoitukseksi ja tunnetaidoiltaan kenties hiukan vajavaisen Raisan kylmistä vanhemmista ja Raisan ongelmien taustoista annetaan vain pieniä viitteitä.

Palviaisen romaanissa nuorten perusturvallisuuden tunne on sen sijaan elokuvaan verrattuna varsin vakaalla pohjalla.

Romaanin jännite rakentuu kuitenkin Valkeapään elokuvan tapaan pitkälti siitä, että lukija saa vähin erin muodostaa käsitystä Lotan ja Ronin persoonasta ja taustoista. Roni kertoo nimensä ja asuinpaikkansakin Lotalle vasta aivan seikkailun loppupuolella.

Lotta on aloitteellinen ja aktiivinen hapuilevassa kontaktissaan Joniin, mutta lukija saa jännittää pitkään suhteen sinetöitymistä: 

Lotta haluaisi, että poika katsoisi häntä. Että hän voisi sen katseesta nähdä, minkä arvosanan se hänelle antaisi. Hän on kuullut poikien tekevän sitä toukokuisina iltapäivinä. – – Ei hän koskaan ole kuullut, mitkä ovat hänen pisteensä ja sanallinen arvionsa, mutta Karitalla oli kahdeksannen keväällä kutosen perse. Niin hän kuuli poikien sanovan. Luokanvalvojalla oli kasi plus, mutta se onkin jumppamaikka. 

Joskus Lotta suunnitteli laittavansa stailatun kuvan itsestään nettiin toisten arvioitavaksi, mutta ei kuitenkaan lopulta uskaltanut. Pahan mielen saa pyytämättäkin. Vaikka on siellä Lotan mielestä häntä rumempiakin, jotka ovat saaneet ihan keskitason pisteitä. 

Lotta asettuu selälleen lauteille. Jos hän ojentaisi yhtään jalkojaan, hän osuisi poikaan. Kunpa se siirtyisi vähän lähemmäksi, niin hän saisi tuntea sen lämpimän ihon.

Palviaisen valttina on naseva, erinomaisen vetävä dialogi. Lotan ja Ronin vierailu Lotan isovanhempien luona sisältää vertaansa vailla olevaa tilannekomiikkaa, jossa pelkkä vuoropuhelu antaa henkilöille sananmukaisesti lihaa luiden ympärille. 

Tytön ja pojan kahdenkeskinen, hiukan naljaileva ja vähitellen myös flirttaileva vuoropuhelu säväyttää aitoudellaan.

Lotta ja Roni liftaavat keikkabussiin ja saavat yhtyeen jäseneltä Sakelta elämänohjeita: elämässään eri tavoin pettynyt joutunut Sakke kehottaa nuoria tarttumaan hetkeen, elämään täysillä. Tähänkin kohtaukseen on ladattu suunnattoman paljon tunnetta ja osoittelematonta elämänviisautta:

”Mun pointti on kuitenkin se, että unelmat ei aina toteudu, eikä se ole maailmanloppua. Mutta sä et myöskään ole ikuisesti nuori ja nätti. Sun velvollisuus on nauttia nyt joka saatanan hetkestä. Sä et usko, kuinka nopeasti vuodet kuluu ja yks kaunis päivä sä ootkin keski-ikäinen ja ajattelet kaiholla nuoruutes vuosia. Ja lapset roikkuu jaloissa ja humalainen äijä huutaa sohvalta, että tuo akka lissää sitä kaljaa.”

Loppuratkaisu kiertyy onnelliseksi ehkä turhankin sukkelaan, mutta ratkaisu tuntuu oikealta, sillä romaanin vahvuus on myös reippaasti alle 200 sivuun jäävässä hallitussa mitassa.

Romaanin nimeä mukaillen: tiistai on hyvä päivä lukea kotimaista nuortenromaania!