”En ole sellainen tyttö, jota pari kiveä voi ruveta pomottelemaan!”

Andy Stanton: Herra Gummi ja voimakivet, kuv. David Tazzyman, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, 214 s., Schildts & Söderströms 2015.

Viime vuonna kaksi kustantamoa, Tammi sekä Schildts & Söderströms, lanseerasivat samaan aikaan uudet brittiläiset anarkistiset lastenkirjahahmot, haisevat ja olemukseltaan monin tavoin vastenmieliset Herra Lemun ja Herra Gummin. 

David Walliamsin Herra Lemu jäi yhden kirjan ominaistuoksuksi, mutta Walliamsin maanmiehen Andy Stantonin Herra Gummi on karttunut vuoteen 2011 mennessä Isossa Britanniassa jo yhdeksällä osalla. Sarjan kirjoja on myyty 1,7 miljoonaa kappaletta ja oikeudet on myyty yli 30 kielelle.

Hiljattain ilmestynyt suomennos Herra Gummi ja voimakivet on sarjan neljäs osa.

Herra Gummin rähjäinen ja räjähtänyt ja sanalla sanoen erittäin vinksahtanut olemus tuo etsimättä mieleen Roald Dahlin lastenromaanien rujon hahmokavalkadin. Dahlin lisäksi Briteissä toiseksi vertailukohdaksi on löydetty Vic Reevesin Big Night Out -tv-sarja 1990-luvulta.

Herra Gummi -sarjan menestyksen yksi selittäjä voi myös olla brittihuumorin ja populaarikulttuurin perinnetietoinen työstäminen, mikä tekee kirjoista myös aikuisen vinkkelistä nautittavia.  

David Tazzymanin kuvitus on synkassa absurdin tarinan kanssa ja lukijan riemuksi kuvan ja tekstin taitossa on paljon hauskoja oivalluksia. David Tazzymanin kuvitusta Andy Stantonin lastenromaaniin Herra Gummi ja voimakivet (Schildts & Söderströms 2015).  

Sarjan ilmeisin ansio suomalaisen lastenkirjallisuuden kentällä on omintakeisen huumorin lisäksi myös lukijaystävällisessä typografiassa, joka ottaa kauniisti huomioon nimenomaan hiljattain lukemaan oppineet lapset. 

Rivitys on väljä ja tekstiä ei levitetä koko sivulle ylhäältä alas, vaan tyhjää tilaa jätetään sekä sivun ylä- että alaosaan. Lapsi saa tyydytystä selvittäessään aukeaman nopeasti.  Juonenkäänteissä on myös pikkujäynää ja jumitusta:  esimerkiksi, kun Polly erehtyy sanomaan ”Äh, marsipaani”, teksti jää junnaamaan samaan lukuun seitsemän kertaa!

Polly voisi taikakiviä väärinkäyttämällä muuntua pahan kuningattareksi, mutta tyttö ilmoittaa, että hän ei ole sellainen tyttö, jota pari kiveä voisi pomottaa. David Tazzymanin kuvitusta Andy Stantonin lastenromaaniin Herra Gummi ja voimakivet (Schildts & Söderströms 2015).  

Yhdeksänvuotias Polly-tyttö on Jaakko-koiran kanssa joen rannassa kävelyllä. Jaakko kuopii maata ja löytää vuodelta 1559 peräisin olevan kangaspussin.

”Juupelin sauhu!” hän huokaisi. ”Nämä ovat tosi nättejä!” 

Sillä hänen kädessään oli kaksi omituisen muotoista kiveä, toinen pinkki ja toinen valkoinen, ja ne sädehtivät auringonpaisteessa, ne sädehtivät kirkkaammin kuin mikään mitä Polly oli ennen nähnyt. Ne olivat toden totta kauniita – ja kuitenkin Pollysta tuntui, että niiden kauneudessa oli jotain outoa. Jotain sellaista kylmää ja häijynoloista, joka tuhoaa jos sitä menee liian liki, niin kuin kaunis hanhi mäenrinteessä.

Kävelet hanhea kohti, sen kauneus on lumonnut sinut. Tahdot koskettaa hanhea! Tahdot tuntea sen höyhenisen selän ja ehkä jopa silittää vähän sen kaulaa. Mutta vasta kun olet jo lähellä, tajuat, ettei hanhi olekaan hanhi vaan julma susi jonka silmissä kiiluu nälkä ja joka on kiinnittänyt naamalleen muovinokan. 

Kivet ovat tietysti taikakiviä ja niiden lumovoimasta sukeutuu äkkikäänteinen seikkailu, joka päätyy tuulimyllyyn. Herra Gummi on pahis, jolle Polly kuitenkin tarjoaa riittävästi vastusta selättäen pahan lumouksen ja kääntäen kivien voiman hyväksi.

Stantonin kerronta tekee kunniaa brittiläiselle nonsense-perinteelle. Pollyn seikkailuissa on paljon samaa absurdia hulluttelua kuin Lewis Carrollin Liisan seikkailuissa ihmemaassa ... esimerkiksi  kohtauksessa, jossa Pollyn suosikkiaamiaismurot, Rapeat pikku leopardit, päätyvät kadulle ahdistelemaan postimiestä!

Jaana Kapari-Jatan suomennos loihtii veikeitä uudissanoja, (esim. lurjuntamestari) ja hän juoksuttaa tekstiä pikantein maustein kunnioittaen nonsensen mielivaltaa. 

Tässä katkelmassa on veikeä viittaus yhteen tunnetuimmista nonsenseloruista, jossa Tyyris Tyllerö, kananmuna, putoaa muurilta:

Herran pieksut, se siipi oli luisuliukas hirviö! Sade pieksi ja tuuli puhalsi kuin ksylofoni ja Nikolas de Kimmelkakku syljeksi kurjaa säätä Pollya päin ja tuskinpa se mikään vahinko oli. Hän yritti tyrmätä Pollyn, siltä vaikutti. Ja koko ajan siivet pyrkivät pyörimään lujempaa ja lujempaa, kunnes Polly oli jo varma, että putoaa ihan niin kuin se onneton kananmuna siinä lastenlorussa, Keltuaispoika keltuaispoika, muuri ei ole turvallinen! 

Sarjassa vilahtelee toinen toistaan omaperäisempiä henkilöitä, kuten Perjantai O´Vela, Rouva Suloinen, Allan Raatali, Piparipohatta ja Vanha Mummu, joka naukkailee sherryä ja piereskelee keinutuolin tahtiin.

Kirjan päätteeksi on 10 kysymystä, joilla virkaintoinen opettaja voi tarkistaa luetun ymmärtämistä.

Pääkaupunkiseudulla asuvien on syytä olla lähipäivinä varpaillaan, sillä Andy Stanton vierailee Suomessa.