"Tappotaisto alkaa" ja muita kepposia

Geoff Rodkey: Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään), suomentanut Marja Helanen, WSOY 2015, 224 sivua. 

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina, kuvittanut Salla Savolainen, Tammi 2015, 77 sivua.

Koulujen alkamisen jälkeen on taas eri viestimissä puhuttu kosolti kiusaamisesta, siihen varhaisesta puuttumisesta sekä päiväkodin ja koulun ja vanhempien roolista kiusaamisen ennaltaehkäisyssä. 

Opettajat ja lasten vanhemmat ovat entistä voimattomampia kiusaamisen jäljittämisessä, sillä kiusaaminen on siirtynyt koulun pihan käsirysyistä yhä enemmän nettiin. 

Tuomas Timonen on kirjoittanut tositapahtumiin pohjaavan Meganin tarinan. Yhdysvaltalainen 13-vuotias Megan joutui nettikiusaamisen uhriksi ja teki itsemurhan. Meganin tarina on esitetty kuunnelmana Radioteatterissa ja samanniminen näytelmä sai kantaesityksensä Turun kaupunginteatterissa tammikuussa.  

Nuortenromaaneissa eriasteinen kiusaaminen oli vielä reilu kymmenen vuotta sitten melko yleinen aihe. Yksi rouva Huun sävähdyttävimmistä tämän aihepiirin lukukokemuksista on Reija Kaskiahon Veitsenterällä (WSOY 2004).

Uusimmissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissakin kuvataan yllättävän paljon kiusaamista, joskin asiaa yritetään usein softata sillä, että nahistelevat ja toisiaan kiusaavat tappelupukarit ovat sisaruksia, ikään kuin tällainen kiusaaminen olisi yhtään hyväksyttävämpää.  

Yhdysvaltalaisen Geoff Rodkeyn uuden Tapperin kaksoset -sarjan avauksessa 12-vuotiaat sisarukset, Claudia ja Reese, jallittavat toisiaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, mottonaan kosto on suloinen. 

Sisarukset aiheuttavat koulussa ja muissa julkisissa tiloissa ehtimiseen toisilleen noloja tilanteita. Kärhämät alkavat viimeisen lempikeksin hotkimisesta, mikä aiheuttaa kumuloituvan koston kierteen. Siihen kuuluu pierun kavaltamista koulun ruokalassa, haisevan kalan ja juuston haudutusta väärissä paikoissa ja veljelle tärkeän tietokonepelin talletusten tuhoamista. 

No, nämä pienet kepposet voivat tietysti olla lukijoistakin yksinomaan hauskoja. Mutta arveluttavalle ja vähän liikaakin nykylasten ja -nuorten kohtaamia kiusaamisen metodeja muistuttavalle maaperälle mennään, kun Reese jakaa ClickChatissa siskonsa nolon laulunpätkän ja Claudia hakkeroituu veljen tietokonepelisivustoille. 

Claudia uhoaa tappotaiston alkavan. Kyse on tietysti sotaisasta tietokonepelistä, mutta rinnastus on yhtä kaikki mauton.   

Yhdenlaista lisähupia kirjaan tulee Claudian ja Reesen vanhempien keskinäisistä tekstiviesteistä ja sähköposteista, joista kuultaa täydellinen hämmennys ja voimattomuus jälkikasvun edesottamusten edessä. 

Kuvituksena käytetään myös valokuvia, piirroksia ja muuta visuaalista tilpehööriä, jonka hyödyntäminen tekee kirjasta ikään kuin helpommin lähestyttävän. Kirjasintyyppi on tuttu kirjoituskoneen kirjasimena, joka ilmavuudessaan on yllättävän helppolukuinen.

Kirjan lopuksi tehdään tietysti aselepo, ainakin sarjan seuraavaan osaan saakka:

Jos sinun on ihan pakko ryhtyä sotaan, yritä välttää sotimista kaksosveljesi kanssa. Vaikka voittaisit, sinulle jää kurja tunne, ja kun kaikki on ohi, tajua,  että vaikka veljesi osaa olla täydellinen idiootti ja hänellä on kamala kaverimaku, syvällä sisimmässään hän on hyvä tyyppi ja varmaan välittää sinusta. Ehkä sinunkin pitäisi yrittää sietää häntä. – – Nyt kun ollaan Reesen kanssa solmittu rauha, tuntuu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Melkein.

Mitään suurta muistijälkeä kirja ei jätä.

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen draaman kaari rakentuu usein sisarusten välisille kärhämille. Kattilakosken perheessä sisarukset kisailevat jatkuvasti paitsi vanhempiensa niin myös Alibullenin neitien huomiosta ja suosiosta.  

Uusimman Heinähattu ja Vilttitossu runoilijana -kirjan esilehdellä Nopolan sisarukset omistavat kirjan edesmenneen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimon muistolle. Hiidenheimo kehotti vuonna 1987 ystäväänsä Sinikka Nopolaa kirjoittamaan lastenkirjan. Sinikka Nopola teki työtä käskettyä mutta pyysi mukaan pikkusiskonsa Tiinan. Ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu ilmestyi 1989.

Vilttitossu tekaisee kilpailurunonsa isosiskoaan sukkelammin.
Salla Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja
Vilttitossu runoilijoina (Tammi 2015). 

Hanna Kattilakoski on kyllääntynyt Heinähatun ja Vilttitossun jatkuvaan jäynäilyyn ja toinen toisensa kurmuuttamiseen.

Hanna tuumii, että riidat olisivat poispyyhityt, jos  tytöillä olisi jokin yhteinen harrastus. Hannan silmät kiinnittyvät paikallislehdessä julkaistuun kirjoituskilpailukutsuun. Hän kannustaa tyttöjä osallistumaan luontoaiheiseen runokilpailuun: ”Kun pieni tyttö runoilee, hän unohtaa riitelyn”, uskoo Hanna.

Kummallakaan tytöllä ei ole juurikaan sisäsyntyistä paloa runojen kirjoittamiseen, mutta voittajan osaksi tuleva kuuluisuus – kuva ja runo lehdessä – hivelee kuitenkin siinä määrin, että tytöt lähtevät kisaan mukaan.

Salla Savolaisen lastenhuoneissa on aina idylliä ja ajan patinaa. Savolaisen
kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja Viltitossu runoilijoina (Tammi 2015)  

 
Hanna avittaa tyttöjä parhaansa mukaan kertoen runojen metaforista ja riimityksestä, mutta metsäänhän se lopputulos – ennalta arvattavasti - menee.

Heinähattu suhtautuu runon laatimiseen sisartaan kunnianhimoisemmin. Hanna ja Matti yrittävät tukea tasaveroisesti kumpaakin lastaan, mutta huomaamattaan – ja niinhän käy usein myös tosielämässä – sortuvat toisen suosimiseen. 

Sisarensa menestyksestä tulistunut Vilttitossu ottaa aseekseen vilpin ja juonikkuuden, ja tärvää Heinähatun lapsineron maineen kirjoituskilpailupalkinnon jakotilaisuudessa pahanpäiväisesti. Nolattu runoniekka päättää karata, ja niin soppa on taas valmis.

Ihmissuhteiden koomistakin dynamiikkaa löytyy jälleen kosolti tästä hupailusta.  Vanhoista Suomi-filmeistä tutut väärinkäsitykset, joukkokohtaukset ja koomiset välienselvittelyt ovat sekö Heinähattu ja Vilttitossu- että Risto Räppääjä -kirjojen vakioainesta, välistä jo hienoiseen uupumukseen asti.