Meitä on moneen junaan

Finlandia Junior -palkinnon sai hetki sitten Helsingin Kansallisteatterissa järjestetyssä  ensimmäisessä Finlandia-palkintojen tripla-julkistustilaisuudessa Nadja Sumanen  nuortenromaanistaan Rambo (Otava 2015).

Rambo on tekijänsä vahva esikoinen, joka seuloontui aiemmin voittajaksi myös Otavan nuortenromaanikilpailussa.

Ylen ykkösen Kulttuuricocktail-ohjelmassa  eilen keskiviikkona haastateltu Sumanen ihmetteli päähenkilö-poikaan, Ramboon, mediassa ja muissa nostoissa lyötyä ADHD-leimaa, sillä kirjassa ei suoraan sanota pojan ”kärsivän” tästä nelikirjaimisesta diagnoosista. 

Sumanen ei ole omien sanojensa mukaan halunnut kirjoittaa ERITYISnuoresta, ja kokeekin hämmennystä, että Ramboa on nyt liiaksi diagnoosilaputettu.

Rambo itse miettii leimaansa tähän tapaan: 

Tunsinko olevani erilainen? En tuntenut. Minä olin. Siksi kai koulu meni alkuun niin kuin meni. En pysynyt penkillä vaan pyrin valumaan sen alle. 

Päiväkodissa ja koulussa Rambo on läpikäynyt monia hyväätarkoittavia hoitomenetelmiä:  Muksu-oppia, Kiva-tunteja, Sopu-päiväkirjoja, syyseuraussuhdekuvia ja aggressionhallintaa.

Oikeastaan sekä Rambon että hänen yksinhuoltajaäitinsä kohtaloksi on koitunut hyvää tarkoittavien ulkopuolisten tahojen mönkään menneet väärät diagnoosit. 

Äidin pitkäaikainen, psykoosiksi äityvä masennuskin saa nimittäin lopulta lääketieteellisen ja lääkkeillä korjattavan selityksen.

Kulttuuricocktailin haastattelussa Sumanen pohti, kertooko tämä leimaamisen tarve jotakin tästä ajasta; koemmeko, että  hämmentäville asioille on helpottavaa antaa nimiä, joiden kautta ilmiöitä, erityispiirteitä, ominaisuuksia on ikään kuin helpompi myös käsitellä.

Naistenlehtien, perhelehtien ja vauvalehtien henkilöhaastatteluissa vakava sairaus, diagnoosi tai rankat elämänkokemukset ovat valtavirtaa. Seesteinen ihminen ilman mitään havaittavaa rosoa ei ketään näytä kiinnostavan. 

Sumasen Ramboa tekee mieli verrata Mark Haddonin Yöllisen koiran merkilliseen tapaukseen, jossa päähenkilön Asperger sai  niin ikään kirjailijan alkuperäistä ajatusta laajemman noston kirjallisessa julkisuudessa.

Muistan hyvin, että lukiessani  Haddonin kirjan  Terhi Leskisen suomennoksena vuonna 2003, ajattelin, että päähenkilön tempoilu ja äkilliset mielenilmaisut voisi tulkita kenen tahansa murrosikäisen ns. normaaliksi kasvukuohaksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 2013,  näin romaanin pohjalta tehdyn näytelmäversion National theatren livescreen-lähetyksenä  Haddonin teoksen dramatisoinnin The Curious incident of the dog in the night-time ja heti sen perään Tampereen Työväen Teatterin tulkinnan, jossa Jyrki Mänttäri näyttelee Christopherin  roolin vahvasti. Niissä päähenkilön Asperger-piirteet on kirjoitettu enemmän näkyviin myös visuaalisesti ja liikekielen kautta. 

Tampereen Työväen teatterissa näytelmän käsiohjelman kupeessa oli esillä ja ostettavissa myös Aspergerin syndroomasta kertovia kirjoja. 

Niin sanottujen erityisnuorten nostaminen lasten- ja nuortenkirjallisuuden päähenkiöiksi on toki myös selitettävissä sillä, että lapsia diagnosoidaan nykyisin aikaisempaa herkemmin ja varhaisessa vaiheessa. Myös tutkimustietoa on tarjolla entistä enemmän ja tietoa tuotetaan nopeasti myös popularisoituun muotoon, johon  kirjailijoiden on helppo tarttua.

Sumanen on toimintaterapeutin työssään arvatenkin kohdannut näitä Rambon sielunsiskoja ja -veljiä, ja hän on eittämättä ammentanut asiantuntemusta omasta työstään. 

Rambo – diagnoosin kera tai sitä ilman – ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtavirrassa.   

Lukuisilla 2000-luvun nuortenromaanien tyttökirjasankareilla on paniikkihäiriö.  

Maria Aution Varjopuutarhan (Karisto 2014) päähenkilötytössä on autismin piirteitä. 

Marianne Kulmalan Saku, spesiaalilapsi- ja Rufus, spesiaalilapsi - selkokirjoissa (Aivoliitto 2014 ja 2015)  kerrotaan ADHD:sta ja Touretten syndroomasta pienten päähenkilöpoikien ominaispiirteinä.  

Marika Uskalin lasten- ja varhaisnuortenromaani  Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu (WSOY 2006) kertoo ADHD-pojasta, joka aiheuttaa vipinää kaveriporukkaan edesottamuksillaan.

Erityisherkkyyttä on käsitelty Sari Peltoniemen tarinassa Tyttö, joka ei halunnut tietää (sis. tarinakokoelmaan Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005).  

Briitta Hepo-ojan Siilin kuolema -nuortenromaanin (Myllylahti 2015) päähenkilöpojan herkkyys hämmentää uraohjusäitiä, ja äiti rauhoittuu vasta, kun hän keksii antaa pojalle erityisherkän lapsen diagnoosin.   

Kaija Juurikkalan lastenromaanissa Aada ja pimeyden lapset (WSOY 2007)  päähenkilötyttö on niin ikään herkkä, puhumaton ja kenties autistinen.

Näiden erityislasten ja -nuorten keskellä välillä tuntuu siltä, että ihan lattea peruslapsuus- ja nuoruus, jota ei ole laputettu mitenkään, alkaa olla jo tuiki-harvinainen.

Toisaalta: näillä kirjoilla voi aina olla erityisnuorille itselleen terapeuttinen ja jopa voimaanuttava merkitys: kun he lukevat kirjan jostakin kaltaisestaan nuortenromaanin keskeisenä toimijana, se antaa heille vertaiskokemuksen ja uskoa siihen, että vaikeidenkin vastusten jälkeen voi elämästä selvitä hengissä. 

Ja niinhän käy myös Sumasen Rambolle. Kesästä maalla tulee eheyttävä ja monin tavoin kasvattava kokemus.

Mutta mutinat sikseen. 

Sumasen Rambo on täysipainoinen, kieleltään nautittavan vivahteikas ja ihmiskohtaloissaan iholle tuleva esikoisromaani oikullisesta nuoruudesta. 

Suomen Viron Institutiin johtajan, Anu Laitilan, valintaa voi pitää onnistuneena. Laitilan palkinnonjakotilaisuudessa pitämä puhe osui sekin hyvin maaliinsa.

Hyvästä on helppo pitää. 

Yleisradion Kulttuuricocktail-ohjelmassa 5.-6.-luokkalaisten koululaisten  varjoraadissa Rambon päihitti hiuksen-hienosti Tuula Kallioniemen Pako. 

Olen arvioinut Rambon Helsingin Sanomiin.  

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Nadja Sumasta. 

Ja tässä yhteydessä erityiskiitoksen ansaitsee myös kirjan vangitseva Jaakko Ollikaise kansikuva.  


Muokattu 3.10.2017, lisätty tieto kansikuvan tekijästä.