Tunteita, tietotaitoa ja kurkistuksia lasten ja nuorten arkeen, kirjavuoden tarjonnan summausta

Syksy on  kääntymässä jo kyljelleen ja talveen päin, joten on hyvä aika summata vähän vuoden lasten- ja nuortenkirjasatoa. 

Keskiviikkona julkistettavat Finlandia Junior -ehdokkaat suuntaavat nekin taas hetkeksi valokeilaa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. 

Parin viikon takaisen Lastenkirjainstituutin Mitä kuuluu lastenkirja -seminaarin yhteydessä uutisoitiin, että lasten- ja nuortenkirjojen osalta myynti on noussut viime vuoden kesäkuun tilastoihin verraten peräti  7 prosenttia, ja näissä tilastoissa ei vielä näy joulun kirjasesongin myynti lainkaan. 

Osviittaa myydyimmistä lasten- ja nuortenkirjoista saa  Suomen Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -tilastoista.

Linda Liukkaan koodauskirja Hello Ruby (Otava) oli syyskuussa Mitä Suomi lukee -listan lasten- ja nuortenkirjojen ykkösenä. Mahtaako kirjan jymymenestys kertoa ennen muuta aikuisten uteliaisuudesta koodaamista kohtaan? 

Kun  ensi vuonna koodaus tulee osaksi matematiikan opetusta jo alakoulusta lähtien, vanhemmat haluavat  ”selkokielistä” johdatusta aihepiiriin, jotta osaisivat tukea lapsensa opintoja itselleen tyyten vieraasta aiheesta alusta alkaen. Hauskasti kirja tulee jo kannessaan yhdistäneeksi faktaa ja SATUA, kun kirjaa luonnehditaan koodisatukirjaksi. Fakta ja fiktio yhdistetäänkin yhä useammin toisiinsa, ilman että lasten tietokirjaa äkkiseltään edes tunnistaa sellaiseksi.

Musiikkia tai muuta ääntelyä sisältävät äänikirjat keikkuvat koodausoppaan kupeessa myyntitilastoissa kärjen tuntumassa. Tänä vuonna niitä onlom ilmestynyt hämmentävän paljon.  Disney-elokuvien tunnusmelodiat, Tuutulaulut, Tiernapojat…. ja omana kuriositeettinaan vielä Mauri Kunnaksen tunteita ja ajoneuvoja töräyttelevät kartonikisivuiset äänikirjat kaikkein pienimmille sekä tv:n lastenohjelmista tuttu Kikattava kakkiainen.

Rouva Huusta tuntuu välillä siltä, että sitä mukaa kun lastenkirjat pitävät konkreettisesti enemmän ääntä, niin samaan aikaan samassa suhteessa hupenee tolkun tiedotus ja myönteinen mekkalointi lastenkirjallisuudesta.

Ehkä jo piankin kuluttajaviranomaiset vaativat varustamaan äänikirjat myös korvatulpilla, jotta kaikkein pienimpien herkkä kuulo ei vaurioidu?  

Olisi kiinnostavaa tietää myös, missä määrin erilaiset tehtävä- ja puuhakirjat ovat olleet vaikuttamassa lastenkirjallisuuden nousujohteisiin myyntilukuihin. Täytettäviä puuhakirjoja julkaistaan kotimaisin voimin entistä enemmän. Esimerkiksi Mauri Kunnaksen hahmot, Havukaisen  & Toivosen Tatu  ja Patu ja Tuula Kallioniemen Reuhurinne on jo brändätty tehtäväkirjoissa.  Aiemmin tarjonta on ollut voittopuolisesti käännöstuotantoa.

Uskoisin, että näidenkin kirjojen myyntimenekki selittyy lasten vanhempien ja muiden lapsen lähipiirin aikuisten halulla valmentaa  ja prepata lapsen kielellisiä ja motorisia taitoja ennen koulun alkua, ja niinpä näille leikin varjolla opettaville kirjasille on syntynyt siitä syystä niin isot markkinat. Ja tosiaan on hyvä havahtua siihen, että tällaiset nidotut tehtävävihkosetkin lasketaan mukaan lasten- ja nuortenkirjanimekkeisiin! 

Aikuisten arki ja ongelmat työntyvät monin tavoin lastenkirjallisuuteen. Sanna Tahvanaisen & Jenny Lucanderin Lohikäärmeunia -kuvakirjassa (Schildts & Söderströms) tytön äiti on yöaikaan yhteydessä kiinalaisiin työtovereihinsa tietokoneen välityksellä  ja kärsii pian totaalisesta univajeesta ja burnoutista.  

Minna Lindebergin & Linda Bondestamin kuvakirjassa Boggan och Kyösti Kekkonen (Schildts & Söderströms) piittaamattomat vanhemmat keskittyvät lomalla vain toisiinsa ja jättävät lasten vahtimisen retuperälle.  Perheen lasten riehakkuus herättää närää  kylän asukkaissa. Kummassakin kirjassa lapsen hyvinvointi tai oikeus olla lapsi häiriintyy aikuisen piittaamattomuuden takia.

Paljon paremmin ei näytä menevän nuortenkirjallisuudenkaan puollella. Siellä aikuiset ovat tavalla tai toisella ”kädettömiä” ja kyvyttömiä ottamaan vastuuta nuoren elämästä. Briitta Hepo-ojan esikoisromaanissa Siilin kuolema (Myllylahti) pojan uraohjusvanhemmat ovat ajautuneet hyvin etäälle oman lapsensa arjesta. Äiti yrittää selittää pojan tempauksia sillä, että tämä olisi erityisherkkä.

Kiinnostavaa on jälleen se, kuinka ns. trendikäs ilmiö näkyy samaan aikaan sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudessa. Anja Snellmanin Antautuminen (Siltala 2015) kuvaa kirjailijan oman elämänhistorian kautta erityisherkkyyden ilmentymiä.

Inka Nousiaisen & Satu Kettusen Yökirja (Tammi)  on toisinto Ulf Starkin & Linda Bondestamin Oma pieni pikkuruinen -kuvakirjasta (Schildts & Söderströms 2014). Kuu-poika ei kestä päivänvaloa ja joutuu käyttämään erityistä avaruuspukua. Raa-tytön tapaaminen yöaikaan vapauttaa pojan erillisyyden tunteesta. Kuvakirjassa itketään paljon ja jätetään asioita lapsen oman tulkinnan varaan.

Huoli luonnosta näkyy entistä pienempien lastenkirjallisuudessa. uusimpana trendnä on huoli vesien saastumisesta, tämä teema on esillä Riina Katajavuoren & Christer Nuutisen Sumusaaren merirosvossa (Karisto) ja Anssi Keräsen Lossi-Lassi ja meren salaisuudet -kuvakirjassa (Tammi). 

Nadja Sumasen Rambo-nuortenromaanissa (Otava) pojan ja äidin pienperhe elää oikeastaan kahden väärän diagnoosin loukussa. Äiti on mielenterveyspotilas ja Rambo on saanut  ADHD-leiman jo varhaislapsuudessa. Kumpikin määritys osoittautuu kirjan mittaan vääräksi, mutta lyö silti leimansa kumpaankin. Rambon vahvuutena on, että sen kaikki aikuiset sivuhenkilöt ottavat onkeensa tekemistään erehdyksistä ja kykenevät muuttumaan. 

Vanhoissa tyttökirjoissa päähenkilö määriteltiin usein orpouden tai         köyhyyden kautta. Nyt tuntuu, että paukut kovenevat ja vain 

diagnosoitu erityisnuoruus katsotaan nuortenromaaneissa kuvauksen väärtiksi. Esikoistekijöitä ei nuortenkirjallisuudessa ole tänä vuonna ollut ruuhkaksi asti. Satu Mattila-Laineen Parantolassa (Karisto) ristiin valotetaan kahdessa aikatasossa epilepsiaa. Päähenkilö Elisa pääsee aikamatkalle 1930-luvulle ja hyväksyy vaiherikkaiden kokemusten jälkeen oman erityislaatunsa.

Paola & Pirjo Suhosen Sankarikoira Affe: tehtävä Lapissa -kuvakirjassa ei kursailla tuoda lastenkirjan kuvitukseen suoranaista tuotemainontaa ja brändäystä. Suhosten oman Ivana Helsinki -tuotemerkin printtejä vilisee kirjassa lukuisia ja sen lisäksi kuvituksesta voi pongata tunnettuja suomalaisia taidedesign-tuotteita ja kansainvälisiä trendimerkkejä Fjällrävenin repusta Vuittonin laukkuihin. 

Hieman piiloisemmasta tuotebrädistä on kyse Aino-Maija Metsolan Värit- ja Numerot-pahvikirjoissa (Nemo). Metsola suunnittelee printtejä Marimekolle, ja kartonkikirjojen väriskaala ja muotokieli menevät yksi-yhteen printtien kanssa.

Veera Salmen Puluboi-kirjojen yksi lapsia hauskuuttava maneeri ovat Puluboin mainoskatkot. Pulu haluaisi isona mainosmieheksi ja se kokeilee ehtimiseen erilaisia mainos-sloganeita. Salmi on kertonut koelukeneensa tekstejä päiväkodeissa. Aina kun lapsien mielenkiinto herpaantui tarinan kuuntelemisesta ja suuntautui legolaatikolle, hän keksi sijoittaa lasten vasiten toivomia mainoskatkoja tarinan lomaan.   

Toisaalla Nörtti-kirjoista tuttu Aleksi Delikouras on kertonut, kuinka nykynuoret ja varsinkin tietokonepelaamiseen koukuttuneet pojat kaipaavat myös kirjaa lukiessa säännöllisesti pikkupalkintoja, jotka kannustavat lukemaan eteenpäin. 

Onko niin, että lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi  kirjailijoiden on todellakin keksittävä tyyten ulkokirjallisia koukkuja ja täkyjä kirjan rakenteeseen? Vai onko kysymys yleisemmällä tasolla vain hyvän kirjan dramaturgiasta?

Veera Salmi ja ennen Nörtti-kirjoja Nörtti-youtube-videoistaan mainetta saanut Delikouras ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kirjailijat toimivat entistä vuorovaikutteisemmin lukijoiden kanssa. Tatu Kokko otti nuoret mukaan Rob McCool -kirjansa (Icasos) sisällön suunnitteluun perustamalla kirjan ympärille blogin, jossa nuoret pystyivät kommentoimaan käsikirjoitusta ja antamaan vinkkejä sen jatkokehittelyyn.

Likipitäen tasan kolme vuotta sitten kirjoitin Helsingin Sanomiin  uutisanalyysin, jossa totesin että yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja hyvinvointivaltion nurjempi puoli eivät vielä juurikaan näy lastenkirjoissa. 

Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat jatkuvasti anturit ojossa ja pystyvät aikuistenkirjallisuuteen verrattuna pienemmällä viipeellä heijastamaan yhteiskunnallista todellisuutta teoksiinsa. Niinpä taloudellisen ahdingon ensisijaiset kärsijät, lapsiperheet ja syrjäytyneet, näkyvät jo syksyn lasten- ja nuortenkirjatarjonnassakin. 

Katariina Romppaisen Sori vaan se on totuus -nuortenromaanin (Karisto) päähenkilö Senja häpeää pienperheensä jatkuvaa penninvenytystä ja yrittää ylläpitää valheellisia kulisseja ystäviensä silmissä. 

Tomi Kontion & Elina Warstan Koira nimeltään kissa (Teos) on monitulkintainen ja humaani tarina syrjäytymisestä, erillisyyden tunnosta ja huono-osaisuuden periytyvyydestä. Tämä lienee ensimmäinen suomalainen lastenkirja, jonka toisena päähenkilönä on koditon nukkavieru laitapuolen kulkija.

Timo Parvelan ja norjalaisen Bjørn Sortlandin yhdessä vuorovedoin kirjoittama Kepler62-sarja (WSOY, kuv. Pasi Pitkänen) on kiinnostava kokeilu, mutta kahden ensimmäisen osan perusteella tuntuu siltä, että kerronnan imu jää toissijaiseksi pelimaailman kuvauksen ja raflaavan miljöön rinnalla.

Useammassa tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjassa sarjamuotoisuus tuntuu jo menevän tarinan edelle. Entistä useampi kirja jättää joko kaiken ”ilmaan roikkumaan”, antaen vinkin siitä, että jatkoa seuraa, pysykää kuulolla.

Entistä yleisempää on sekin, että tarinan jännite solmiutuu loppua kohden pienelle löysälle rusetille: lopun kliimaksin jälkeen aineksia punotaan jo  seuraavaa mojovaa  seikkailua varten.

Lukutaitoaan vasta haltuun ottavalle lapselle tekisi kuitenkin hyvää saada myös aivan ehyt tarina, seikkailu ja  elämys luettavakseen. Joskus, näin rohkenen toivoa, voisi keskittyä äkkikäänteisen juonivetoisen koohotuksen sijaan sommittelemaan alusta loppuun jäntevästi etenevää ainutkertaista tarinaa, joka jää lapsen mieleen pitkäksi aikaa, jättää kylläisen ja tyytyväisen olon ja elää sitten kirjan lukemisen jälkeen omaa itsellistä elämäänsä lapsen mielikuvituksessa.  

Itsenäisiä romaaneja lapsille ja nuorille ilmestyy tuiki vähän. Jukka Itkosen Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus) tuskin etenee sarjaksi, mutta Tuutikki Tolosen Mörkölinna (Tammi) ja Siri Kolun Taika Taksinen (Otava) petaavat selvästi pitkäkestoisempaa sarjaa.  

Myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden viennissä sarjabrändääminen on ilmeinen valtti. Ulkomaiset kustantajat ottavat kernaammin käännettäväkseen pitkiä sarjoja kuin yksittäisiä teoksia.  

Suurin ihmetyksen aihe tämän vuoden tarjonnassa on kuitenkin se, kuinka vaikeaksi on tehty lukutaidon alkuun tarkoitettujen helppolukuisten lastenkirjojen löytäminen. Kustannus-Mäkelä on liioittelematta ainoa kustantamo, jonka valikoimista löytyy monipuolinen valikoima helppoa, helpompaa ja super-helppoa  luettavaa, jossa kuva komppaa tekstiä ja tuottaa tyydytyksen itse luetusta kirjasta. 

Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset -sarja (Lasten Keskus) onneksi vielä jatkuu, ja Tapani Baggen Kaisa-sarjassakin (Tammi) aloitteleva lukija saa keskittyä leppoisaan juoneen ja riittävän rajattuun henkilögalleriaan. Mutta siihen alkuvaiheeseen tarvittaisiin näitäkin kirjoja helpompaa luettavaa. 

Huomenna Lastenkirjahyllyssä julkistetaan taas perinteinen varjolista eli rouva Huun kuusikko tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.