Paikkaansa hakevia kirjoja, aavistuksen verran vaisuja kirjoja, nakit ja muusi -fantasiaa ABC-huoltamon tyyliin ja hömppää tukevasti kieli poskessa

Kainon päivän kirjakutsut 18.2.2016 Tampereen Monitoimitalolla. Viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan esittely: Mervi Hietanen, Katariina Ahtiainen, Matti Karjalainen, Elisa Marttinen, Tuija Mäki ja Niina Salmenkangas.

Tampereen kaupunginkirjaston henkilökunta järjesti jälleen mainiot kirjakutsut, nyt  jo 12:tta kertaa. Kainon nimipäivän mukaan nimetyt kirjakutsut eivät kainostelleet summatessaan viime vuoden trendejä, myönteisiä yllättäjiä ja rimanalituksia.

Tänä vuonna ei edes yritetty esitellä kaikkea, vaan pikemminkin tehtiin kiinnostavia poimintoja koko tarjonnasta, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mervi Hietasen tietokirjakatsauksessa nousi neljä teemaa ylitse muiden: ohjelmointiin liittyvät kirjat, videopeli Minecraftiin liittyvät opukset, legokirjat, joihin on liitetty ovelaa tuotemarkkinointia sekä lettikirjat.

Helsingin Sanomien lasten tiedekysymyksistä koottu Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä: 127 kiperää kysymystä, joihin saadaan viisas vastaus (HS-kirjat) toimii hyvin kirjavinkkauksessa!

Hietanen ennusti vanhahtavan kuvituksen tekevän tuloaan lasten tietokirjoihin. Esimerkkinä hän nosti mm. Camilla De la Bédoyéren Eläimet (Tactic Publishing) sekä Katie Scottin & Jenny Broomin Eläinten sukupuun (Nemo).

Hevos- ja koira-aiheisia tietokirjoja ilmestyy paljon, sen sijaan kissakirjoja vain muutama.

Suomalaisten taidemuseoiden teoksia esittelevää Lasten taidekirjaa (Tammi) Hietanen luonnehti pieneksi taidehelmeksi, joskin kirja olisi voinut olla hieman isokokoisempi. 

Read.me:n kustantamat Jody Revensonin Harry Potter: Maaginen maailma- ja Suuri Tylypahka -kirjat olivat saaneet satikutia Hietasen tarkkasilmäiseltä  jälkikasvulta, sillä läheskään kaikkea nimistöä ei ollut suomennettu. Liekö kustantajalle tullut kiire kirjan julkisaattamisessa?

Katariina Ahtiainen ei kuvakirjakatsauksessa yltynyt minkään kirjan kohdalla suureen haltioitumiseen. Toisaalta, vaikka vuosi näytti aika ”tylsältä” tarjontansa perusteella, niin muutama kiinnostavakin mahtui joukkoon.   Samaa tasapaksun tai yllätyksettömän tarjonnan vaikutelmaa oli aistittavissa myös muiden alustajien koonneista.

Ahtiainen kiitteli Katri Tapolan & Alessandro Pelliccionin kuvakirjaa Pelätin ja rastas (Mirri Creative), mutta kirjastokäyttöön se on pikkiriikkisen kokonsa takia lähes mahdoton.  Pitäisikö kirjasta ottaa toinen painos isommassa koossa?

Anneli Kannon ja Noora Katon Virtasen lapset ja pentu (Karisto) saattaa olla jopa tietokirjoja parempaa luettavaa lapselle, joka kärttää omaa koiranpentua. Ahtiaisen arvelun mukaan se tehoaa tuhat kertaa paremmin kuin tietokirja tai vanhempien jankutus!

Ahtiainen oli löytänyt useammasta käännöskuvakirjasta rauhanomaisen rinnakkainelon, muutoksen ja erilaisuuden tuntojen käsittelyä, mm. Ciara Floodin Karhun uudet naapurit (Mäkelä) ja Marcus Pfisterin Paratiisilintu (Lasten Keskus). 

Myös Ninka Reittu-Kuurilan Kattirallissa (Otava) autetaan pulaan joutuneita.

Vivienne & Alexandra Harrin Ota kantaa: älä jää odottamaan, vaan muuta maailmaa (Vau-kirjat) kertoo tytöstä, joka järkyttyy kuullessaan, että Andeilla lapset joutuvat yhä kantamaan kivitaakkoja. Tyttö on luullut, että Abraham Lincoln lopetti orjuuden jo aikapäiviä sitten. Tyttö ryhtyy rahan ansaintakeinona valmistamaan sitruunamehua. Kirjan asetelmat kuulostavat perin 70-lukulaisilta. Tämä on siis pakko lukea!  

Yhdeksi henkilökohtaiseksi suosikikseen Ahtiainen nosti Essi Kummun & Marika Maijalan Harjoituspusuja (Tammi), joka pohtii ihastumista ja ihmisten elämää kiehtovasti. 

Matti Karjalainen aloitti oman sarjakuva-osuutensa siteeraamalla Yleisradion julkaisemaa nettiartikkelia, jonka mukaan lapset ja nuoret eivät enää lue sarjakuvia, koska digimaailma on vienyt heidät mennessään.

Karjalainen luonnehti viime vuoden sarjakuvatarjontaa yllätyksettömäksi ja laadultaan keskinkertaiseksi, kustantajat eivät juurikaan ota riskejä.

Sarjakuvankin pitäisi olla  monimediainen, tukena elokuva, peli, tai joku muu täky, jotta se löytäisi lukijansa – hyvänä esimerkkinä Kätyrit-elokuvan kupeessa julkaistut sarjakuvat, joihin on Tampereella jopa kymmenen varausta, mikä on iso luku lasten sarjakuvalle.    

Sarjakuvahistoriallisina nostoina Karjalainen toi esiin Hergen alkuperäiset mustavalkoiset Tintti-versiot Musta saari ja Lohjennut korva (Otava). 

Kotimaista lasten sarjakuvaa ilmestyy harmillisen vähän, Anne Muhosen Sirkus Rinkeli (Robustos) oli yksi valopikku sympaattisen tarinansa takia, joskin ruskeaan toonattu kuvitus ei ole lapsen silmissä järin houkutteleva.

Erityisen kiinnostavalta vaikuttaa Marko Raassinan sarjakuvamuotoinen Kalevala (Arktinen banaani), joka Karjalaisen mukaan hyvinkin voisi puhutella peruskouluikäisiä!

Käännössarjakuvista Karjalainen nosti kiittäen esiin Raina Telgemeierin sarjakuvan Hymy (Twinsy), joka työstää kuudesluokkalaisen päähenkilön kautta itsetuntoon ja ulkonäköön liittyviä kipuiluja. 

Viivi Rantasen Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa)  sopii myös nuorten hyllyyn pohdiskellesaan koskettavasti ns. normaaliuden rajoja. Karjalainen ihmetteli, miksi se ei yltänyt  Sarjakuva-Finlandiassa kärkikymmenikköön. 

Kohottavaksi lopuksi Karjalainen toivoi, että hänen – ja monen muun – suuresti fanittama Julien Neelin Mimu-sarjakuvan uusin osa saisi Suomesta uuden kustantajan. Gummerushan lopetti sarjan julkaisemisen tylyhkösti kesken.

Katariina Ahtiainen, Elisa Marttinen ja Tuija Mäki olivat keskenään jakaneet laajan kokonaisuuden, lasten kertomukset, helppolukuiset ja sadut. Jako eri kohderyhmiin ja vaikeusasteisiin on vaikeaa ja usein keinotekoistakin. 

Esikoiskirjailija Viveka Salon Vallilan sankarit (Mäkelä) rinnastettiin veikeästi Paula Norosen Supermarsu-kirjoihin. Kumpaisestakin löytyy absurdia fantasiaa tunnistettavissa helsinkiläisissä maisemissa. Lastenkirjan staattinen kansikuva tosin ei oikein vastaa huiman sisällön äkkikäänteitä! 

Elisa Marttisen helppolukuisia käsittelevässä osuudessa ei voinut kuin ällistellä Tampereen maakuntakirjaston valikoimiin pohjaavia tilastoja. Marttisen listauksessa oli yhteensä 60 helppolukuisen kriteerit täyttävää lastenkirjaa. Kustannus-Mäkelä on lyömätön ykkönen, mitä tulee julkaistujen nimekkeiden määrään (23), mutta valitettavasti määrä ei silti korvaa laatua. 

Kauas Mäkelän jälkeen jäävät yleiskustantamot Tammi, Karisto ja Otava, jotka julkaisivat viime vuonna 9, 8 ja 6 helppolukuista lastenkirjaa.

Uusia sarjan aloituksia tai itsenäisiksi jääviä kotimaisia helppolukuisia uusia löytyi Marttisen tilastoista VAIN viisi kappaletta. Rouva Huu on äimistellyt kotimaisten helppolukuisten kohdalla tapahtunutta radikaalia leikkausta jo hyvän aikaa. Olisiko viimeistään nyt yleisen ryhtiliikkeen paikka? 

Tuija Mäki nosti Roope Lipastin Viikinkisolmun (WSOY) kolmasluokkalaisten vinkkausten suosikkikirjaksi, joka sopii myös viitosille: siinä on ainesta paitsi historian opetukseen myös elämänkatsomustiedon tunneille.

Nuortenkirjoista Mäki oli tietoisesti valinnut esittelyyn paljon pienten kustantamoiden kirjoja tai omakustanteita, jotka muutoin jäävät helposti kokonaan paitsioon.

Jessica Schiefauerin Pojat (Karisto) ei Mäkeen kolahtanut. Kirjasta kajastaa hänen mielestään aikuismainen muistelijan rooli: millaista on olla 14-vuotias. Transsukupuolisuuden kuvauksena teos on Mäen mielestä silti kiinnostava, mutta pojista ja miehistä annetaan liian yksipuolinen kuva.

Henry Ahon nuortenromaania Arvet (Reuna) Mäki suositteli lähinnä aikuisten luettavaksi. Sen sijaan toinen nuoren itsemurhaa työstävä Kirsti Kurosen Paha puuska (Karisto) on helpommin lähestyttävä runoromaani. 

Pete Suhosen Koira joka kävi Coffee-shopissa (WSOY) herätti Mäessä hämmennystä huumorin ja huumeiden yhdistämisestä.

Rouva Huun lukulistalle päätyy Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey (Otava), joka yhdistää kepeää ja kevyttä vakaviin teemoihin  – kenties vähän Jacqueline Wilsoninkin hengessä? 

Kolmas rouva Huun pakko lukea -listalle päätynyt kirja on Tuija Mäen eloisasti kuvailema Aila Juvosen Vihreä kivi (Reuna), joka on saanut alaotsikokseen aikuisille ja lapsille.  Juvonen on onnistunut taiten kirjoittamaan kirjaan sankareita, joiden sukupuolta ei ole määritelty ennalta lainkaan!

 Useamman kerran rouva Huu poimi Kainon päivän kirjakutsujen esittelyistä kiitoksen sanoja siitä, että kirjailija on osannut tiivistää ja kiteyttää tarinansa kompaktiin tilaan. Myös itsenäiset teokset saivat kiitosta. Esim. Satu Mattila-Laineen aikamatkakirjalle, Parantolalle (Karisto) tuskin on tulossa jatko-osaa, ja hyvä niin.

Matti Karjalainen ja Tuija Mäki ottivat kahdestaan käsittelyyn spekulatiivisen fiktion. Karjalainen ei pettänyt tänäkään vuonna odotuksia luonnehtiessaan kirjoja pidäkkeettömästi ja todenmukaisesti, ilman turhaa kursailua: ”Keskinkertaista, ei omaperäistä”, "muutama täydellinen rimanalitus” ja  ”nakit ja muusi –fantasiaa ABC-huoltoasemien tyyliin” sekä "yksi luut murskaava ja  kynnet repivä mestariteos”.

Cassandra Claren & Holly Blackin Magisterium-sarjan avausosaa, Rautakoetta (Otava) on vinkattu paljon etuliitteellä ”jotain Harry Potterin jälkeen”. Clare on aloittanut uransa kirjoittamalla fanifiktiota nettiin, ja Rautakoettakin on syytetty suorasta Potter-plagioinnista.

Sarjan jatko askarrutti Mäkeä ja Karjalaista: jo avausosa on hyvin synkkä –  kuinka synkäksi meno vielä äityy, ja voiko myöhempiä osia enää suositella samanikäiselle kohderyhmälle ilman varausta? ( Samaa pohdintaa käytiin toisaalla myös Timo Parvelan ja Björn Sørtlandin Kepler62-sarjan kohdalla. Jo  kaksi avausosaa ovat angstintäyteisiä!)  

Chris Riddellin Ada Gootti ja hiiren haamu (Gummerus) on ihastuttanut ainakin tyttölukijoita, erityisesti kirjan lopusta löytyvän pikkuruisen, hiiren näkökulman sisältävän kirjan takia. Tarinasta löytyvät viittaukset viktoriaaniseen kirjallisuuteen hauskuttanevat etupäässä aikuisia.

Saksalaisen Kerstin Gierin Lupaus ja Vala (Gummerus) ja Siri Pettersenin Odinin lapsi (Jalava) ilahduttivat kumpaakin  angloamerikkalaisen tarjonnan haastajina.   

Vaikka Odinin lapsi ei starttaa kovin vetävästi, ja 600 sivun tuhtiuskin pani sekä Karjalaien että Mäen empimään teoksen menekkiä, niin ainakin Tampereella se on ollut jatkuvasti lainassa.  

Romaani on käynnistänyt Norjassa fantasiabuumin ja innostuksen hyödyntää Norjan omaa tarustoa. Kiinnostavaa on rouva Huun mielestä se, että Suomessa sama on tehty jo useampia vuosia sitten, muistetaan vaikka Sari Peltoniemen ja Ritva Toivolan fantasiaviritteiset nuortenkirjat.

Sean Fay Wolfen Elementia kronikat -sarjan avauksen, Oikeuden voiton (Read me) Matti Karjalainen on valmis polttamaan roviolla. Kirja on kömpelösti kirjoitettu, lauseista ei saa mitään selkoa ja teksti vaikuttaa 16-vuotiaan pojan fanifiktiolta, mitä se todellisuudessa onkin.

Lielahden kirjaston tiskin takana Karjalainen on kuitenkin saanut kuulla, että kirja on kakkosluokkaisen pojan mielestä paras hänen koskaan lukemansa kirja. "Mekaanisen lukutaidon harjoittamiseen kirja juuri ja juuri välttää, mutta muuta arvoa sillä ei ole", tuumasi Karjalainen. 

Melkein samaan hengenvetoon Karjalainen yltyi valloittavasti ylistämään Anna Hallavan esikoisteosta Sammakkoprinsessa (Tammi). En voi kuin pahoitella kaikkia niitä, jotka missasivat vivahteikkaan ja naulan kantaan osuneen juonireferaatin!

Elena Madyn Vaihdokkaan (WSOY) sielumatkaajatyttöpäähenkilöstä ja Body Jumper –sarjakonseptista löydettiin ilmeistä yhteneväisyyttä Salla Simukan Lumikki-trilogiaan, mutta sarjan miljöö ei ollut uskottava. Omat aatokseni ovat olleet hyvin samansuuntaisia tämän kirjan äärellä.

Kiitosta saivat myös Ritva Toivolan Lumottu lehmus (BoD) ja Mervi Heikkilän Louhen liitto (Haamu kustannus), jonka vaatimattoman kansikuvan ei kannata antaa hämätä.

Tatu Kokon Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos) sai niin ikään Karjalaiselta lähes varauksettoman hyväksynnän muutamia joutavia rönsyjä lukuunottamatta. ”Toimintaa on enemmän kuin Summan taisteluissa vuona 1940”.   

Ja se tämän vuoden ykkönen oli siis Anu Holopaisen  Ihon alaiset (Karisto), jonka Karjalainen oli valmis nostamaan 2000-luvun parhaaksi dystopiaksi, myös ulkomaisen tarjonnan mukaan lukien. Ja tässäkin bonusta oli vetävän dystooppisen tarinan tiivistäminen 200 sivuun genressä, jossa ”trilogiat ovat vakiokamaa”. 

Ihon alaiset haastaa aidosti nuorta ajattelemaan, mihin  suuntaan yhteiskunta on menossa. ”Jos luette vain yhden viime vuoden kirjan, lukekaa Ihon alaiset!”

Tiiviin päivän lopuksi Nina Salmenkangas kävi läpi elävin musiikkinäyttein lastenmusiikkitarjontaa. Vuoden lastenlevyksi hän nosti Anna-Mari Kähärän Yökyöpelit, joka perustuu Laura Ruohosen lastenlyriikkaan.

Kainon päivän kirjakutsuille osallistui salintäysi  lastenkirjastoväkeä Pirkanmaalta ja muita alan entusiasteja. 

Rouva Huulle tällaiset kompaktit katsaukset ovat mannaa. Lasten- ja nuortenkirjakriitikkokollegoita on ylen vähän, ja tekee hyvää kuulla muiden lukukokemuksista ja kirjojen äärellä askarruttaneista yksityiskohdista.

Tämä pikaraportti ei tee oikeutta läheskään kaikille myönteisen noston saaneille viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoille, mutta toiminee paremman puutteessa silti korvikkeena kaikille niille, joilla ei ollut tilaisuutta Kainon päiville osallistua. 

Kaunis kiitos kaikille asianosaisille kompaktista, hyvin järjestetystä päivästä.





Kieltä ja ilmaisua viilailtu 19.2.2016