Tuukka-Omar oppii että monikulttuurisuus ja -kielisyys ei ole noloa

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar ja superkielitaito, kuvittanut Jukka Lemmetty, 149 sivua, Tammi 2016.

Tässä taas mainio todiste siitä, kuinka nopeasti lastenkirjallisuus tarjoaa peilauspintaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle.

Tamperelaisen Niina Hakalahden neljäs Tuukka-Omar -sarjan osa, Tuukka-Omar ja superkielitaito,  on hieno äidin- ja isänkielen ylistys.

Isän sukulaiset Syyriasta, Amira-täti ja Naser-setä, tulevat lomamatkalle Suomeen ja majoittuvat Tuukka-Omarin kotiin. Sattumien summana äidin on matkustettava Pietariin koristemunanäyttelyyn, ja isä lähtee mukaan kuskiksi.

Tuukka-Omarin pitäisi yhdessä siskonsa Liinan kanssa isännöidä vieraita monen päivän ajan. Aluksi poika lamaantuu täysin: on ihan eri asia puhua isän kotimaan kieltä kotioloissa kuin lähes ventovieraiden sukulaisten kanssa.

Onneksi Tuukka-Omarin paras kaveri Paavo on valmis auttamaan. Paavon kanssa kehitelty salakieli perustuu ilmeisiin ja eleisiin ja siitä koituu apua monessa kiperässä tilanteessa. Mutta nyökkäilyllä ja hymyilyllä ei sentään pärjää kaikissa arjen käänteissä:

Tuukka-Omarin ei ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut miettiä, ymmärsikö hän jotain sanaa tai ei. Jos hän ei heti ymmärtänyt, niin baba selitti sanan ja jos hän ei vieläkään ymmärtänyt, baba sanoi sen suomeksi. Joskus Liina ehti ensin sanoa.

Tuukka-Omar oli tottunut siihen, että oli äidinkieli ja isänkieli ja ennen kaikkea hän oli tottunut siihen, että aina ymmärrettiin, mitä toinen sanoi.

Mutta Amira-täti ja Naser-setä eivät osanneet sanaakaan suomea. Tai no, ehkä he osasivat sanoa kiitos tai hei. Se ei ollut kovin paljon.

Isän sukulaiset arvostavat hyviä tapoja. Vasemmalla Tuukka-Omar on pinteessä
Amira-tädin tunteikkaassa syleilyssä. Naser-sedän virallinen tervehdys on enemmän
pojan mieleen. Jukka Lemmetyn kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniin
Tuukka-Omar ja superkielitaito (Tammi 2016). 

Monikielisyyden ja -kulttuurisuuden rinnalla Hakalahti työstää jouhevasti myös muita yleispäteviä teemoja. Tuukka-Omaria nolottaa, kun sukulaiset eivät osaa käyttäytyä maan tavalla ja herättävät huomiota.

Amira-täti organisoi hienon vatsatanssiesityksen, johon myös poikien pitää osallistua. Vähitellen Tuukka-Omarin omatkin ennakkoluulot ja pelot väistyvät ja samalla hän oppii arvostamaan myös omaa monikulttuurista taustaansa.

Lastenromaanin konstailematon ja rento tyyli on eittämättä syntynyt osin myös omakohtaisista kokemuksista. Hakalahden oma perhe on monikulttuurinen, sillä hänen miehensä on syntynyt Damaskoksessa.

Viimeistään yhteisessä vatsatanssiesityksessä kaikkien tunteet vapautuvat,
myös Paavon minisika on vauhdissa mukana. Jukka Lemmetyn kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniin Tuukka-Omar ja superkielitaito (Tammi 2016). 

Rouva Huu toivoisi paljon nykyistä enemmän paneutumista lukutaidon alkuun tarkoitettujen lastenromaanien kuvitukseen. Jukka Lemmetyllä on pitkä ura lastenkirjojen kuvittajana. Hänen karikatyyrinen kuvituksensa ammentaa brittiläisestä, huumorilla kyllästetystä kuvitusperinteestä (mm. Quentin Blake ja Tony Ross).  

Aloittelevan lukijan kirjoissa kuvituksella ei ole vain somistavaa merkitystä, vaan kuvitus tukee myös luetun ymmärrystä. Tuukka-Omar -kirjan väri-iloittelevassa kansikuvassakin on jo haastetta hahmotuksen kannalta, ja samaa voi sanoa myös monista sisäsivujen mustavalkopiirroksista.

Lapsiraati valitsi sarjan edellisen osan Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi 2013) LukuVarkaus -palkinnon saajaksi vuonna 2014.