Lapsi terapoi väsähtäneet vanhemmat terveiksi

Eoin Colfer: Tohtori Anna-Liisa, kuvittanut Matt Robertson, suom. Jaakko Kankaanpää, 81 sivua, WSOY 2016.

Irlantilainen Eioin Colfer (s. 1965) singahti maailmanmaineeseen Artemis Fowl -kirjoillaan vuosituhannen taitteen jälkeen ja osui samaan kultasuoneen J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen kanssa. 

Suomennettuina tunnetaan myös hänen humoristiset Leganda-sarjansa lastenromaanit, joissa on Tony Rossin kuvitus.

WSOY on kustantanut tuoreeltaan Colferin helppolukuisen lastenromaanin Tohtori Anna-Liisa, joka viehättää ennen muuta pienen kokonsa ja nidotun ulkoasunsa takia. 

Tällaiselle lukutaidon alkuun kohdennetulle formaatille voisi hyvinkin olla laajemmassakin mittakaavassa tilausta.

Colferin lastenromaani herättää monenlaisia ajatuksia.

Anna-Liisa –tytön äiti on psykiatri ja hänellä on oma vastaanotto.  Tytär on pienestä pitäen viettänyt aikaa äitinsä työpaikalla. Hänen suurta huviaan on tarkkailla odotustilassa olevia potilaita.  

Empaattisena luonteena hän haluaa myös auttaa asiakkaita omalla tavallaan.  Anna-Liisa sonnustautuu joka päivä koulun jälkeen valkoiseen takkiin ja ripustaa stetoskoopin kaulalleen:

Minusta semmoinen ammatti, jossa surullisista ihmisistä tehdään taas iloisia on maailman hienoin ammatti, ja minäkin tahdon psykiatriksi.

Eräänä päivänä tyttö tapaa vastaanottoaulassa surullisen pojan, Eetun. Eetu kertoo Anna-Liisalle, että isä on ollut allapäin äidin kotoa lähdön jälkeen. Isä vain istuu sohvalla ja hokee olevansa umpikujassa.

Anna-Liisan terapiaa voisi luonnehtia hyvin luovaksi ja
toiminnalliseksi. Matt Robertsonin kuvitusta Eoin Colferin
lastenromaaniin Tohtori Anna-Liisa (WSOY 2016).  

Anna-Liisa ei siekaile tarttua asiaan – varsin spontaanilla ja ehkä jopa vähän arveluttavalla tavalla. Ja lastenkirjasta kun on kyse, niin tietysti Eetun isän masennuskin parantuu huis vaan.

Äiti ei kuitenkaan ole varauksettoman iloinen tyttärensä omatoimisuudesta. Äidin mielestä psykiatria kuuluu vain ammattilaisille. Mutta eipä kulu kauaakaan, kun odotushuoneessa istuu surullinen tyttö, joka ”vain makaa sängyssä ja sanoo, että ei jaksa ja on jämähtänyt paikoilleen”.

Lastenkirjoissa on tavallista, että lapsi selättää isotkin vastukset, olipa kyse sitten kiperistä mysteereistä tai vähän arkisemmista vastuksista. Lastenkirjan lyhyt muoto kiepauttaa myös prosessit onnelliseen päätökseen pikakelauksella normaalielämään verrattuna.

Nähtäväksi jää, sukeutuuko tästä(kin) sarja. Itse en oikein jaksa uskoa, että vanhempien masennus tai lievempi elämänhalun hetkellinen menettäminen jaksaisi varsinaista kohdeyleisöä kiinnostaa.