Kylliksi vai jopa liikaa?

Yleisradio julkisti viime viikolla  itsenäisyyden juhlavuoden ison satsauksensa, Kirjojen Suomi -hankkeen kirjalistan, joka on odotetusti herättänyt paljon keskustelua.  

Päävastuun kirjavalinnoista kantavat Yleisradion kirjallisuustoimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen. Heidän tehtävänsä ei todellakaan ole ollut niitä helpoimpia. Kokonaisuus on syntynyt palapelinä, jossa on arvatenkin ollut alun perin rutkasti 100 palaa enemmän liikkuvia teoksia, joista on ollut pakko luopua yleisen edun, logiikan ja annetun rajauksen vuoksi.

Nowak ja Puttonen korostavat, että valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia. Joukkoon on haluttu ottaa myös kohauttavia yllätyksiä. Valitut 100 kirjaa kertovat kukin jotakin kiinnostavaa itsenäisyyden ajan Suomesta.

Lasten- ja nuortenkirjoista mukana ovat uusimmasta vanhimpaan

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko, Otava 1997

Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän, Karisto 1961

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita, WSOY 1957

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, WSOY 1955

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, WSOY 1950

Anni Swan: Pikkupappilassa, WSOY 1922

Lastenkirjaväki on tottunut nurkumaan näkymättömyyttä ja kaltoinkohtelua, mutta tätä kuuden kirjan edustusta 94 aikuistenkirjan rinnalla voi kyllä pitää todellisena työvoittona! 

Lastenkirjavalinnat painottuvat 1950-luvulle. Se ei ole ihme, sillä sodan jälkeen Suomessa ryhdyttiin luomaan uutta, modernia lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka innoitti myös monia aiemmin aikuistenkirjailijoina tunnettuja tekijöitä.

Kauempaa näkee selvemmin, sanoo vanha sananlasku. Ehkä siksikin lasten- ja nuortenkirjavalinnat painottuvat vanhempaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Toisaalta muutaman vuoden takainen SKS:n kustantama uusi kirjallisuushistoria,  Suomen nykykirjallisuus 1-2,  otti jo kiitettävästi lukuun myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden linjauksia 1990-luvulta nykyhetkeen.

Uudempi lasten- ja nuortenkirjallisuus jää siis Mauri Kunnaksen täsmätilauskirjan, Tyrvään kirkon tuhopolton jälkeen hyväntekeväisyystyönä ilmestyneen Koiramäen joulukirkon varaan. Se on myös ainoa kuvakirjan kriteerit täyttävä listan teos.

Nuortenkirjavalinnoissa korostuu tyttökirjallisuus, peräti kolmella teoksella Anni Swanilta, Anni Polvalta ja Rauha S. Virtaselta. 

Olisiko Polvan tai Virtasen voinut korvata vaikkapa Väinö Riikkilän Pertsalla ja Kilulla tai jollakin itsenäisyyden ajan alussa ilmestyneellä merkittävällä Otavan Poikien seikkailukirjaston teoksella?

Sotavuosilta ei ole joukkoon päässyt lainkaan lasten- tai nuortenkirjaa. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia ilmestyi jatkosodan rauhantunnusteluiden aikaan ja sen voisi  – myös painosmäärissä mitaten – lukea yhtenä suomalaisten taistelutahdon symbolina.

Pessiä ja Illusiaa paljon enemmän jäin kuitenkin kaipaamaan suomalaisten sotatraumojen kuvauksena Oiva Paloheimon Tirlittania.

Kirsi Kunnakselta on mukaan seuloutunut Tiitiäisen satupuun sijasta Tiitiäisen tarinoita. Runous ylipäätään on unohtunut tyyten listalta. Linjaus sekin, mutta Tiitiäisen satupuun merkitys lastenkirjakonventioiden ravistelijana on kyllä ollut kiistaton.

Kirjojen Suomi -listauksen tärkein tehtävä on herättää keskustelua uudesta ja vanhasta kirjallisuudesta. Sellaisenaan nykyinen listakin toimii erinomaisesti.

Rouva Huu lupaa tutustuttaa Lastenkirjahyllyn lukijat kuluvan vuoden aikana muiden muassa R. W. Palmrothin & Arnold Tilgmannin  Tipu sotilaaseen, Rakel Hyvärisen punaiseen tyttöön, Antti Jalavan siirtolaisromaanin päähenkilöön Markkuun,  Aili Konttisen sotalapseksi Ruotsiin lähetettyyn Inkeriin, Tuomi Elmgren-Heinosen lottatyttöön ja Hellevi Salmisen sivariin. Jokainen näistä lasten- ja nuortenkirjasankareista  puhuu painokkaasti kirjoittamisajankohtansa taustaa vasten Suomen historiasta, menneestä ja tulevasta ja olevasta. 

Minulla oli ilo päästä keskustelemaan Kirjojen Suomi –hankkeessa toimittaja Pietari Kylmäsen johdatuksella Seljan tytöistä Rauha S. Virtasen ja Tiina-sarjasta tietokirjailijan ja kirjailijan Kirsti Mannisen kanssa.