tiistai 11. huhtikuuta 2017

Jotkut vain katoavat
















Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, 203 sivua, Myllylahti 2017.






 Äiti ei ollut koskaan ollut niin kuin muiden lasten äidit, mutta olin aina kuvitellut, että  äiti välitti minusta. Ja nyt hän oli hylännyt minut, koska hänen ääliömäinen sulhasensa inhosi lapsia.

Näin raflaavasti Briitta Hepo-oja johdattelee lukijaa tarinan imuun Hylättyjen lasten kaupunkiin.

Äidin mielestä Mikko pärjää jo ihan hyvin omillaan, onhan hän jo 12-vuotias, iso poika.

Mikko päätyy hylättyjen kaupunkiin, jossa asuu omasta halustaan kotoa pois lähteneitä ja oikeasti hylättyjä lapsia. Siellä on hunnutettu Karpalo, toimissaan terhakka ja oikeamielinen Siiri, ujo Sadesumu ja lukutoukka Dumdum sekä Pekka, joka haluaisi olla porukan pomo ja jonka sydämen sijalle ilmaantuu kivi. 

Kaupungissa vallitsee tiukka hierarkia, mutta vähitellen Mikko lunastaa siellä oman arvostetun paikkansa. Henkensä pitimiksi on viisasta liittyä johonkin jengiin ja hyväksyä heidän filosofiansa. 

Mikko  adoptoi pikkuveljekseen kaupunkiin eksyneen Olan, pikkuvanhan ja heiveröisen pojan, joka puhuu jatkuvasti palturia.

Hylättyjen lasten kaupunki on outo sekoitus Grimmin veljesten Hannu ja Kerttu -satua,  J. M. Barrien Peter Pania, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä sekä Seita Vuorelan Viimaa, Usvaa ja Karikkoa


Lapset saavat välillä elintarvike- ja muita avustuslähetyksiä, jotka ilmaantuvat aina odottamatta.

Aikuisten mielivallan sijaan enemmän jännitettä luo läheisellä saarella elävä jättilokku, jota kaikki pelkäävät. Mikko ei kuitenkaan usko huhupuheisiin, ja haluaa selvittää Lokku-linnun salaisuuden.

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus täytyy löytää rivien välistä. Lastensuojelu ja kunnan viranomaiset, byrokratia ja kontrolli näkyvät haaleasti tämän vapaussaagan taustalla. 

Vastaavia lasten kaikkivoipaisuusfantasioita on toki kirjoitettu aiemminkin: lähivuosilta muistuu mieleen Roope Lipastin lastenromaani Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010) ja  Salla Simukan nuortenromaanipari Jäljellä ja Toisaalla (Tammi 2012) .

Loppuratkaisu tuntuu keinotekoiselta ja sen voi tulkita jopa sotivan lapsen oikeuksia alleviivaavaa pääjuonta vastaan. Moni asia  jää hiukan ilmaan: aikooko Hepo-oja vielä jatkaa tarinaa? Kuinka romaanin loppuratkaisu pitäisi tulkita?

Briitta Hepo-ojan (s. 1988) esikoinen, nuortenromaani Siilin kuolema, oli vinksahtaneen perhedynamiikan ja erityisherkän 15-vuotiaan Artun elämänmakuinen kasvutarina.  Myös tästä alkukevään uutuudesta löytyy paljon samaa henkeä esikoisen kanssa. 
  
Kustantajan sivuilla Hylättyjen lasten kaupunkia markkinoidaan "yli 8-vuotiaille lapsille ja heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen".

Mustavalkoista kuvitusta on hyvin niukasti, eikä kuvittajan nimeä edes mainita missään. Vähäinen kuvitus tuntuu aivan turhalta, sillä teksti itsessään syöttää kyllä riittävästi vahvoja mielikuvia lukijalle. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti