Himo tulla nähdyksi

Jukka Behm: Pehmolelutyttö, WSOY 2017. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen, alkuperäiskuva Istockphoto.

Jukka Behmin Pehmolelutyttö voitti WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa – nuortenromaanien kirjoituskilpailun. Kilpailuraati arveli käsikirjoituksen tekijän olevan ilman muuta nainen ja hämmästyi, kun nimimerkkikuoria avattiin.

Behm kirjoittaa latautunutta ja tarkasti havainnoivaa kieltä. Hän ei kursaile rankan aiheensa kanssa ja täräyttää päähenkilönsä, 15-vuotiaan Emilian, suulla jo alkuun teoksen raflaavan sisällön ensimmäisessä kappaleessa:

Kuulkaapa rakkaani, minun on kerrottava teille salaisuus. Minä, teidän ikioma pikku Emilia, olen kauppatavaraa. 

Minä myyn itseäni. 

Nyt se on sanottu ääneen.

Helsingin ja Turun kirjamessuilla Behm kertoi saaneensa sytykkeen nuortenromaanille Ruotsissa julki tulleesta hieman samantyyppisestä tapauksesta. 

Ällistyttävän uskottavasti Behm pystyy samastumaan teini-ikäisen vimmaiseen haluun olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja tässä kisassa kirjan lukeminenkin jää kakkoseksi: 

Kuinkahan monta kertaa päivässä tartun puhelimeeni ja menen katselemaan videoklippejä ja muiden kuvia ja tarkistan, mitä mieltä minusta ollaan? 

En halua tietää. Mutta mitä muutakaan tekisin? 

Kirjan sivuja käännellessä tuntuu, että jään kaikesta paitsi ja että kaikkialla tapahtuu vaikka mitä ja minä en tiedä siitä yhtään mitään, joten turvaudun puhelimeni ystävälliseen apuun ja pysyn selvillä kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä.

Emilia on kiltti perhetyttö, kympin oppilas, jonka huone ja vuode on täynnä lapsuuden aikaisia pehmoleluja. Paras ystävä Lila fanittaa vielä poikabändejä ja hänelle riittää, että saa nukkua bändijulisteiden poikien katseen alla.

Emilian suhde muuhun perheeseen, vanhempiin ja isoveljeen, on hyvin etäinen, mutta nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellähän on tapana ottaa etäisyyttä lähimpiin. Siksi on kerrontateknisesti täysin luontevaa, että Emilia uskoutuu nimenomaan pehmoleluilleen, joskin hän välillä miettii, pitäisikö myös niitä suojella kaikkein rankimmilta tilityksiltä.

Behm piirtää etenkin Emilian äidistä hyvin itsekeskeisen hahmon. Kotona äiti jumittaa tietokoneella pelaamassa maatilapeliä ja kodin ulkopuolella hän tapaa ystäviään ja huolehtii kroppansa hyvinvoinnista personal trainerin ohjeiden mukaan kuntosalilla. Näiltä osin äidin luonnekarikatyyri menee yksiin Nadja Sumasen Terveisin Seepra -nuortenromaanin (Otava 2017) sairaalloisesti kehoaan trimmaavan ja lähes tynnekylmän äidin kanssa.

Emilia toki tietää, että hänen suhtautumisessaan itseään roimasti vanhempiin aikuisiin miehiin on jotakin mätää. Emilia perustelee asiaa väärinkäsityksellä, että todellisuudessa hän on ikäistään vanhempi. Emilia kokee olevansa joku, ”joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä”.

Ikä on vain numero. Olen kuullut sen monta kertaa. Niin sanovat äitini ikäiset naiset, jotka luulevat olevansa nuorempia kuin ovat. Se, että pukeutuu legginseihin, käy sovittamassa nuortenvaatekaupassa liian pieniä vaatteita, roikkuu Facebookissa yöhön asti, ottaa kuvia joissa huulet ovat töröllään (äitini harrastaa sellaisia aina yhden ystävänsä kanssa kun he ovat niin sanotusti viihteellä) ja tanssii joskus ravintolassa pöydällä (äitini on tehnyt sitäki näkemistäni kännykkävkuvista päätellen), ei tee kenestäkään nuorempaa. 

Säälittävän lähinnä.

Emilian kerronta on lakonisen toteavaa ja juuri siksi niin tehokasta. Dialogi on iskevää ja lukija aistii ilman selittäviä rönsyjä kulloisenkin tunnetilan.

Emilian tunteet kuitenkin kriisiytyvät, kun hän tapaa ikäisensä pojan, joka havahduttaa tytön kyseenalaistamaan aiempaa käytöstään ja periaatteitaan. Äkkiä hän ei enää tiedäkään, kuinka ollaan arkisesti pojan kanssa, mitä saa tehdä ja mitä ei. 

Romaanin käännekohdassa Emilia hoksaa olevansa itsekin kuin pehmolelu: pieni, söpö ja pehmeä.

Pehmolelutytön loppuratkaisu on yllättävän sovinnainen, joskin lukijan kannalta jopa helpottava. 

Laura Lyytisen suunnittelema valokuvakansi on poikkeuksellisen tehokas ja onnistunut: hämmennys on nostattanut punan pehmolelun poskille ja tassu on noussut empivästi suun eteen. 

Terhi Rannelan novelli Vaa´an tähtikuvio kokoelmassa Yhden promillen juttuja (Otava 2012) käsittelee samankaltaista aihetta, aikuisten miesten ala-ikäisiin tyttöihin netin kautta kohdistuvaa seksuaalista ahdistelua. Pehmolelutyttöön verrattuna Rannelan novellin alaikäiset tytöt saavat voimaa toisistaan ja miehet asetetaan myös edesvastuuseen teoistaan. Näiltä osin Rannelan saman aiheen käsittelyä voi pitää jopa eheämpänä. 

Seksuaalinen ahdistelu on yhtenä sivujuonteena myös Helena Wariksen dystooppisessa Linnunsitojassa (Otava 2017).

Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhdetta ovat nuortenkirjoissaan käsitelleet aiemmin mm. Rauha S. Virtanen (Ruusunen, WSOY 1968), Marika Uskali (Hopeanorsu, WSOY 2004) ja Marja-Leena Lempinen (Punainen lumme (WSOY 2008).