Kun sängyn alta löytyy muutakin kuin pölypalloja…

Ella Brigatti: Tyttö joka pelkäsi pimeää, kuvitus tekijän, 153 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Lastenkirjakenttä on monella tavalla murroksessa. Uusia kustantamoita syntyy taajaan ja toisinaan omakustantamisen ja pienkustantamisen välinen erokin voi olla hiuksenhieno. Omakustannekaan ei enää näytä nyrkkipajassa syntyneeltä tekeleeltä, ja parhaimmillaan se ei joudu häpeämään ulkonäkönsä tai sisältönsä puolesta isompienkaan kustantajien tuotannon rinnalla. 

Ella Brigatti (s. 1969) organisoi muutama viikko sitten Lasten Kirjamessut Finlandia-talolle yhdessä tehokkaan tiiminsä kanssa. 

Brigatti on toimen nainen, joka halusi tehdä voitavansa lastenkirjallisuuden näkyvyyden edistämiseksi sen sijaan, että olisi tyytynyt monien muiden tavoin vain surkuttelemaan tilannetta.

Brigatin lastenkirjaesikonen, Sängynaluskansa, ilmestyi Lasten Keskuksen kautta jo vuonna 1999. 

Noin 15 vuotta myöhemmin Brigatti lanseerasi Sängynaluskansan uudelleen henkiin julkaisemalla ensimmäisen kuvakirjan uutena laitoksena ja jatkamalla sarjaa vielä kolmella uudella osalla, joissa Sängynaluskansa seikkailee Kreikassa, Meksikossa ja Kiinan muurilla.  

Tänä syksynä Sängynaluskansa-tuoteperhe on täydentynyt lastenromaanilla, jossa otetaan Sängynaluskansan omasta yhteisöstä iso loikka arkisemmalle tasolle, kun originellin ja ehtiväisen yhteisön edesottamuksia päästään seuraamaan myös Anni-tytön kokemina.

Anni muuttaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa uuteen kaupunkiin ja kaipaa vanhoja kavereitaan. Muutto voimistaa Annin aiempia pelkotiloja. Hän pelkää nukahtamista yksin omassa huoneessa. Asiaa ei yhtään auta se, että Annin huoneessa tuntuu tapahtuvan yöaikaan kummia…

Äiti on neuvoton ja etsii apua myös psykologilta.

”Omista peloistaan saattaa tuntea häpeää. Niistä ei halua muille kertoa”, psykologi toteaa ja kääntää katseensa takaisin Anniin. 

”Sinusta ei ole kiva kertoa meille sellaista, mitä me muut saattaisimme pitää omituisena, eikö niin?” psykologi jatkaa. ”Tiedätkö, minä olen tottunut kuulemaan vaikka millaisia asioita. Jos sinä nyt kertoisit, että sänkysi alla asuu pieniä otuksia, niin tiedätkö, mitä vastaisin?” 

Anni tuijottaa psykologia silmiin ja odottaa, että tämä jatkaa. 

”Minä vastaisin, että sehän on mukavaa, että siellä asuu pieniä kivoja otuksia. Jos sinä et pelkää niitä, niin ne eivät ole vaarallisia, eikö niin?” Anni nyökkää myöntyvästi.

Aikuisten järkiajattelu ja lapsen mielikuvitus joutuvat vastatusten useammankin kerran. Lisää kierroksia takaa-ajotarinaan tulee, kun psykologi perustaa Annin huoneeseen unilaboratorion ja kutsuu paikalle ulkomaisen kollegansa.

Sängynaluskansa haluaa varjella yksityisyyttään, ja siksi vain Anni ja vähitellen myös aiemmin pelkkänä kiusanhenkenä esitelty, tolkkuihinsa tuleva pikkuvelikin katsotaan luottamuksen arvoisiksi. Hyvinä yhteistyökumppaneina asioita edistävät myös kuvakirjoissakin esiintyneet perheen lemmikit, Turre-koira ja Metri-kissa.

Brigatti kirjoittaa sopivan lyhyitä lukuja ja tihentää jännitystä vähän alle ja vähän yli 10-vuotiasta lukijaa kiinnostavalla tavalla. 

Lukujen otsikointi olisi voinut olla hieman omaperäisempää: nykyisellään ne ovat joko lakonisen toteavia tai paljastavat luvun käänteen turhankin vikkelään.

Brigatin konsepti on nerokas: lastenromaanin kautta lukijassa herää kiinnostus tutustua myös aiempiin Sängynaluskansa-kuvakirjoihin. Juuri näin voidaan häivyttää turhan tiukkoja ikähaarukointeja kuvakirjoista, jotka sopivat vielä pitkälle alakouluikään asti!

Lastenromaanin lopusta löytyy Annin salainen vihko, jossa on muistiinpanoja ja piirrosluonnoksia Sängynaluskansasta. Ratkaisu, jossa kuvitus paljastaa otusten ulkonäön vasta varsinaisen seikkailun jälkeen,  voi koitua lukijan mielikuvituksen hyväksi: fantasiapitoisissa kirjoissa ei ehkä aina ole tarviskaan lukita lukijan ensimmäisiä mielikuvia oudoista otuksista.