Adalmiinan helmi ottaa kantaa nykylasten kasvatukseen ja puhuu sydämen viisaudesta

Adalmiinan helmi, Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.1.2018. Kesto 1 h 50 minuuttia. Ikäsuositus +6.

Tampereen Työväen Teatterissa eilen ensi-iltansa saanut lastennäytelmä Adalmiinan helmi juhlistaa Zacharias Topeliuksen (1818–1889) syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Topelius oli monin tavoin edistyksellinen ja moderni lastenkirjailija, jota meillä Suomessa ei valitettavasti ole osattu vuosisatojen mittaan brändätä yhtä onnistuneesti kuin mitä tanskalaiset ovat tehneet  H. C. Andersenin suhteen.   

Topelius ymmärsi mielikuvituksen arvon ja asetti sen usein myös opettavaisuuden edelle. Hän laati ohjelistoja lapsille soveliaasta kirjallisuudesta ja sillä tavoin myös korotti lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden statusta.

Nykyhetkeenkin nähden radikaali Topelius oli kehottaessaan vanhempia tutustumaan ensin itse lapselle luettaviin kirjoihin.

Topelius oli myös varhaisia lastennäytelmän pioneereja Suomessa.  

Adalmiinan helmen hän kirjoitti kuitenkin vuonna 1856 perinteisen sadun muotoon. 

Adalmiinan helmi edustaa topeliaanisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Sen kasvattava eetos ja suoranainen paatos on vahva ja väkevä. Adalmiina oppii kantapään kautta, että rikkaus ja kauneus ovat toissijaisia nöyrän ja puhtoisen sydämen rinnalla.

Topeliaanista lastennäytelmätraditiota kunnioittavat kuitenkin lähteen henget (Sonja Halla-aho & Milla Länsiö),  jotka välillä toimivat kertojan roolissa ja sitovat satua alkuperäiseen kehykseensä, vaikka Adalmiina (Katariina Havukainen) rohkeneekin hieman kyseenalaistaa sadussa hänelle varattua passiivista toimijaroolia.

Katariina Havukainen hemmoteltuna lapsirukkana,
jonka olemukseen sisältyy myös aimo annos traagisuutta.
Valokuva TTT/ Kari Sunnari.

Katariina Havukainen onnistuu Adalmiinana havainnollistamaan ison muodonmuutoksen. Ennen väliaikaa Adalmiina on nokkava, ilkeä ja ylimielinen enfant terrible. Katseen pistävyys ja kehon kieli muuttuvat taianomaisesti, kun prinsessavaatteet vaihtuvat ryysyihin.

Prinssin hahmo jää väkisinkin Adalmiinan varjoon, mutta varsin mallikkaasti Verneri Lilja  hiukan höpsähtäneenä prinssinä pystyy onneksi säilyttämään todellisuudentajunsa ja kääntää sadun onnelliseen loppuratkaisuun.

Kolmeen vuoteen eivät Adalmiinan vanhemmat
 (Auvo Vihro ja Teija Auvinen tiedä tyttärensä kohtalosta,
ja epätietoisuus näkyy myös heidän kuninkaallisessa
arvokkuudessaan ... ja ruokailutottumuksissan. Valokuva TTT/  Kari Sunnari. 

Anna Krogeruksen modernissa tulkinnassa keskiöön nousevat liian lapsikeskeinen kasvatus ja sen  kauaskantoiset ja koko perhedynamiikkaa turmelevat vaikutukset. Krogerus on ottanut – aivan hyvin perustein – suuria vapauksia alkutekstin suhteen. Hänen tulkintansa Topeliuksen Adalmiinan helmestä ravistelee niin lapsia kuin aikuisiakin. Tunnekasvatus on pop niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, ja nykyvanhemmat pähkäilevät nettikeskusteluissa oman lapsensa herkkyyksien kunnioittamisen kanssa.

Nykyisen tyttöenergian aikana Krogerus on halunnut korvata Topeliuksen sadun keskeisen nöyryyden vaatimuksen sydämen voiman käsitteellä.  

Ainokaiseen lapseensa täysin hullaantuneet vanhemmat, kuningas (Auvo Vihro) ja kuningatar (Teija Auvinen), eivät osaa asettaa  Adalmiinalle mitään rajoja ja ajautuvat lopulta kokonaan lapsensa mielivaltaisen pompottelun uhreiksi. Kun koulusta tulee viestiä, että Adalmiina ei sopeudu ikätovereidensa joukkoon ja jopa kiusaa heitä, lapsi määritellään erityisherkäksi, kuningas määrää niin opettajan kuin luokkatoveritkin vaihdettaviksi. 

Vanhempien sokeus oman lapsen suhteen kiteytyy hyvin tässä kohtauksessa: 

– Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. 

– Noo. Meidän Adalmiinalla on tuota temperamenttia. On aina ollut. 

– Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää.

Kuninkaallista loistoa näytelmän loppukohtauksessa. Vasemmalla tanssahtelee
myös sadun onnellisen lopun ansiokkaasti viimeistellyt naapurimaan prinssi
(Verneri Lilja). Valokuva TTT/ Kari Sunnari. 

Sadun miljöö on lavastuksen ja puvustuksen  osalta uskollinen ikiaikaiselle sadulle. Kuninkaalliset ja palvelusväki käyttävät 1700-luvun muodinmukaisia peruukkeja ja koketteja pukuja, mutta älypuhelimiin ja Frozen-animaatioon viitataan silti suvereenisti ja rikotaan näin klassisen sadun illuusiota.

Sadun kliimaksiin kuuluvassa kohtauksessa Adalmiinan kruunua sovitetaan  valtakunnan 18-vuotiaiden neitojen päähän.  Jonoon kiilaavat myös  tuulipukuun sonnustautunut Nekalan mummo (Teija Auvinen), joka kärttää lohdutuspalkinnoksi edes ilmaista ämpäriä,  sekä drag queen (aina yhtä karismaattinen Auvo Vihro), joiden hahmot ovat tyyten  toiselta vuosituhannelta. Ratkaisu tuntuu hieman keinotekoiselta ja irralliselta yleisön kosiskelulta. 

Tampereen Työväenteatterin Adalmiinan helmi on tempoltaan riittävän rauhallinen ja kunnioittaa näin myös Topeliuksen lapsilähtöistä ajattelua.  

Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni silmät säkenöivät vielä pitkään esityksen jälkeen.  

Anna Krogerus on käyttänyt näyttämösovituksen pohjana Asko Sahlbergin uudelleen suomentamaa satua, joka on ilmestynyt suomeksi ja ruotsiksi kuvakirjana Adalmiinan helmi (Teos ja Söderströms 2012). 

Kuvakirjaversiossa Lena Frölander-Ulfin kuvitus ammentaa art nouveau -tyylistä ja tekee siten hyvin hillityn, mutta ylevän visuaalisen tulkinnan klassikkosadusta.