Kahden sukupolven herkät pojat

Anna Haanpää-Vesenterä: Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja, kuvitus Ilona Puska, 100 sivua, Marketiimi 2017.

Lastenkirjat heijastelevat usein kirjoittamisajankohtaansa, joko suoraan tai rivien välissä.

Toisinaan kirjailijan tarkoitusperät voivat olla henkilökohtaisia: hänen pontimensa kirjan tekemiseen voivat olla esimerkiksi omat kokemukset tai lapsuudenmuistot. Tällöin tekijä ei välttämättä koe tarpeelliseksi tulla paljonkaan lukijaa vastaan muokkaamalla aineistoa esimerkiksi nykylasta kiinnostavaan muotoon.

Anna Haanpää-Vesenterän (s. 1967) oman suvun historiasta todennäköisesti pontimensa saanut Vaahteranlehtipoika-sarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Erno on alakoululainen. Hänellä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa.  Ehkä juuri siksi Erno tuntuu olevan  vanhempiensa ylenpalttisen rakkauden ja huolenpidon kohteena.

Kiireetön arki ja rakkaudentäyteinen lapsuus monien eri ikäisten läheisten ympäröimänä on valitettavan monelle nykylapselle harvinaista herkkua. Siksi voi olla hyvä päästä osalliseksi sellaisesta edes lastenkirjojen sivuilla.

Eletään 1970-lukua. Ajankohta määrittyy hyvin löyhästi leppoisan elämäntavan ja pienten yksityiskohtien kautta.

Isäi esimerkiksi varoittaa Ernoa, että ei ole hyvä viipyä vessanpöntöllä liian pitkään lukemassa sarjakuvia, ettei saisi peräpukamia. Ruskea kastike on perusruokaa ja lankapuhelinta käytetään harkitusti arkiseen viestintään. Naapurien ja lähisukulaisten sanomiset ja sanomatta jättämiset, ilmeet ja tokaisut antavat aihetta perinpohjaisiin keskusteluihin. 

Lastenromaanin sisälle on kirjoitettu äidin perhepäiväkirja, jonka ääneen lukua Erno usein kärttää, kun haluaa kuulla arkisia sattumuksia.

Jo ensimmäisessä osassa korostuivat isän ailahteleva luonne ja kodin jännitteet. Perheenjäsenet ovat tottuneet tarkkailemaan isän mielialojen vaihtelua.  

Muistan, että isä oli niin iloinen silloin tiistai-iltana, että hän otti tanssiaskelia keittiössä ja lauloi jotain saksankielistä laulua pätkän korkealta ja kovaa. Muistan, että hän laittoi suun ihan suipoksi ja hänen kaulansa venyi metrin mittaiseksi. Vähän ehkä liioittelen. Liioitteleminen on niin mukavaa. Meitä kaikkia nauratti isän pelleily. Kun isä on hyvällä tuulella ja pelleilee, meillä on valoisampaa. Kun isä laulaa, kaikki pidättävät hengitystään ja katselevat varovasti toisiaan.

Päiväkirjassa äiti kertoo ostaneensa adventtiaaton juhliin uusia juhlavaatteita, mustan samettimekon ja punaiset korkokengät. Häntä kuitenkin jännittää, mitä hänen miehensä tuumaa niistä. ”Jos hän vilkaisee asuani silmälasiensa yläpuolelta nopeasti sanoen Jaa, laitan jotain muuta.”

Romaanin lopussa isän salamyhkäinen olemus saa hieman selvitystä. Isä kertoo olleensa pikkupoikana aika surullinen, sillä hänen vanhempansa erosivat kun hän oli pieni. ”Isä oli nähnyt sodan. Sen näkeminen jää mieleen ja voi tehdä ihmisen vihaiseksi.”

Erno on ystävänsä Kaisun kanssa tutkimusretkellä ullakolla, ja talon asukkaiden kanahäkkivarastot kiinnostavat heitä vähän enemmän kuin on soveliasta.

Erno on haaveellinen poika, joka usein vaipuu omiin aatoksiinsa. Hän myös halaa puita ja nauttii välillä yksin olemisesta.

Ilona Puskan kuvitusta on niukkaakin niukemmin, vain kolme kokosivun nelivärikuvaa. 

Pienkustantajat eivät ole vielä oikein oivaltaneet, että korkeatasoinen ja runsas kuvitus on lastenromaanin valttikortti.   

Taitoltaan kirja on täyteen pakattu: kappaleet ovat pitkiä, jopa koko sivun mittaisia,  ja siksi raskaita lapsen itse luettavaksi. Väljempi taitto ja runsaampi kuvitus olisivat tehneet kirjasta lapselle helpommin lähestyttävän.