Sujuva ruotsalainen lastendekkari

Kristina Ohlsson: Lasilapset, suomentanut Pekka Marjamäki, 2013 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Sami Saramäki.

Tämän ilmiön soisi rantautuvan Suomeen. Ruotsissa on nimittäin jo useampia  dekkaristeja, jotka ovat innostuneet kirjoittamaan myös lapsille ja nuorille.

Suomennoksinakin tunnetaan Anna Janssonin Emil Wern –sarja (Gummerus) ja Viceca Stenin yhdessä tyttärensä Camillan kanssa aloittama Synkät vedet –sarja (Otava).

Dekkari on lajityyppinä verraton nimenomaan hiljattain lukutaidon haltuun ottaneiden lasten lukemisen kirittäjänä. 

Koukuttava dekkarijuoni imaisee mukaansa, ja kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin mysteeri on ratkaistu.

Kristina Ohlsson (s. 1979) on ruotsalainen rikoskirjailija ja politiikan tutkija. Hänen aiempia dekkareitaan aikuisille on käännetty myös suomeksi.

Hyvä aloitus on lastenromaanissa aina kaiken aa ja oo.

Kukaan ei tiennyt, minne talossa aiemmin asunut perhe oli mennyt. Eräänä edelliskesän päivänä he olivat vain pakanneet tavaransa ja muuttaneet pois. Siitä lähtien talo oli seissyt tyhjillään.

12-vuotias Billie muuttaa äitinsä kanssa Kristianstadista Åhusiin isän kuoleman jälkeen.

Billiellä, joka on siis tyttö, on heti huonot tuntemukset talosta. Aiempien asukkaiden huonekalut ja jopa kirjatkin ovat vielä sijoillaan, ja Billien on vaikea kotiutua. 

Tyttö saa vahvistusta oudoille tunteilleen, kun tapaa kirjastossa vanhan rouvan, joka vihjaa talon traagisesta menneisyydestä. Äiti kuittaa tyttärensä epäluulot pikkukaupunkilaisten juoruilun tarpeella.

Billie ryhtyy kuitenkin selvittämään talon historiaa yhdessä entisestä kotikaupungista tutun Simonan ja uuden ystävänsä,  asuntolaivassa asuvan Aladdinin kanssa,  jonka isä pitää kebab-ravintolaa.

Pojan nimi oli todellakin Aladdin, ja hän oli kotoisin Turkista. Hän ei tosin muistanut entisestä kotimaastaan juuri mitään. Hän ja hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin, kun Aladdin oli ollut vasta kaksivuotias. 

– Meillä on sukulaisia täällä Ruotsissa, hän sanoi, kun he kävelivät hienon venerivistön vierellä. – Isä ajatteli voivansa lyödä rahoiksi, jos hän tulisi tänne ja ryhtyisi laittamaan ruokaa ruotsalaisille.

Lapset selvittävät Billien kotitalon aiempia vaiheita tekemällä tiedonhakuja kirjastossa ja haastattelemalla paikkakuntalaisia. Pienperheen surutyö kulkee ilman erikoistehostusta dekkarijuonen lomassa. Äiti ystävystyy Josef-nimisen poliisin kanssa.

Yliluonnollisille tapahtumille löytyy lopulta aika helpon tuntuisesti kummitusten sijaan lihaa ja verta oleva syyllinen.

Ohlsson on luonut uskottavan ja sopivasti salamyhkäisen miljöön ja samastumiseen houkuttelevat lapsipäähenkilöt, jotka seikkailevat myös trilogian seuraavissa osissa Silverpojken ja  Stenänglar.

Suomentaja Pekka Marjamäki on Ohlssonin aikuisten dekkareiden luottokääntäjä  ja hän on varmasti sen vuoksi on tullut valituksi myös Lasilapsien kääntäjäksi. Vaikea sanoa, johtuuko käännöksen hengettömyys alkutekstistä vai siitä, että Marjamäellä ei ole aiempaa kokemusta lastenkirjojen suomentamisesta.

Kirjallisuuden markkinoinnissa palkinnot näyttelevät nykyisin isoa roolia ja joskus tehdään ylilyöntejäkin niiden listaamisessa. Lasilapsien kannessa on maininta ”palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana 2013”. Takakannessa vielä todetaan kirjan ”rohmunneen” muitakin palkintoja. 

Todennäköisesti tarkoitetaan Ruotsin radion  lastenohjelmatoimituksen palkintoa , josta lapsiraati on tehnyt lopullisen valinnan sekä Latvian kansalliskirjaston myöntämää tunnustusta.

Itse olen aina arvottanut Ruotsin tärkeimmäksi lasten- ja nuortenkirjapalkinnoksi Suomen Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon, joka jaetaan myös lasten- ja nuortenkirjakategoriassa.

Suomalaisen käännöksen kansikuvan on tehnyt Sami Saramäki. Lapsihahmot näyttävät siinä ikäistään vanhemmilta.

Alkuperäisen teoksen kansikuva on dekkarimaisempi ja siksi houkuttelevampi.