Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista

Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.

Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 

Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 

Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 

Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 

Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 

Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.

Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.

Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.