2. luukku: Toivo on joulun ydinasia

Matt Haig: Joulupukki ja minä, kuvittanut Chris Mould, suomentanut Sarianna Silvonen, 313 sivua Aula & co 2018. 

Matt Haigin & Chris Mouldin omintakeinen sarja on ehättänyt jo kolmanteen suomennettuun osaan. 

Joulupukki ja minä kertoo edellisessä osassa Tyttö joka pelasti joulun tutuksi tulleesta Amelia-tytöstä. 

Joulupukin lelupajassa on huisketta. Chris Mouldin kuvitusta
Matt Haigin lastenromaaniin Joulupukki ja minä (Aula & co 2018). 

Äitinsä kuoleman jälkeen tyttö on kotiutunut Tonttuvaaraan ja asuu joulupukin ja tämän vastavihityn vaimon Maryn kanssa. 

Tytön elämää varjostaa kuitenkin tonttuyhteisön epäluuloisuus ihmisiä kohtaan. 

Amelia, joka on aiemmin ansainnut elantonsa nuohoojana, pääsee nyt kouluun. Mutta tonttujen koulun oppiaineet ovatkin ihmiselle hieman haastavia: 

En voinut uskoa korviani, kun kuulin, että viiden kertotaulua lasketaan viisijalkaisen pöydän päällä. Ja jakolasku tehdään vain jakamalla numerot pitkin sivua. 

Amelialle tarjoutuu tilaisuus testata joulupukin uutta huippuvarusteltua rekeä.  

Pahaksi onneksi tytön kissa, Nokinenä, pillastuttaa poron ja reki tuhoutuu. 

Joulupukin katalamielinen vastustaja, Vodol-ukki, käynnistää Ameliaan kohdistuvan ilkeämielisten puheiden huhumyllyn Totuuden Torvi -sanomalehdessä, ja Amelia päättää lähteä pois Tonttuvaarasta.

Onneksi Amelia törmää totuuskeijuun, jonka kanssa hän saa kokea huiman seikkailun ja tulee samalla pelastaneeksi joulun. 

Joulun vietto on nimittäin vaarassa: Vodol-ukki on liittoutunut pääsiäispupujen kanssa. Ne ovat katkeria siitä, että joulu on paljon hartaammin odotettu juhla kuin pääsiäinen.   

Pääsiäispupujen armeijan johtaja on varsin tuikean näköinen.
Tässä se  ottaa mittaa totuuskeijusta. Chris Mouldin kuvitusta 
Matt Haigin lastenromaaniin Joulupukki ja minä (Aula & co 2018). 

Amelian tehtävänä on toiminnallisen juonen äkkikäänteissä ylläpitää toivoa, joka on joulun ydinasia. Sillä jos menettää toivon, on joulukin uhattuna. 

Näiltä osin Matt Haig toisintaa vanhojen joulusatujen kliseitä lapsenuskon merkityksestä.

Toisaalta uusin jouluaiheinen lastenkirjallisuus tuoreuttaa myös vanhoja perinteitä ja luo uutta kuvastoa.

Matt Haigin ja Chris Mouldin tontut eivät ole mitään leppoisia satukirjan tonttuja: 

Tontuissa on se juttu että vaikka he esittävät hilpeää ja hauskaa ja laulelevat joululauluja jopa kesäkuussa, he ovat oikeasti hyvin ankaria. He paiskivat niin kovasti töitä joulupukin lelupajassa, että hassujen hattujensa ja iloisten vaatteidensa alla tontut pitävät järjestyksestä, he pitävät kurista. He pitävät sääntöjen noudattamisesta. He pitävät siitä, että kaikki sujuu kuin rasvattu. Ja kun jokin menee vikaan – kun joku tekee virheen –  he tulevat hyvin hyvin kiukkuisiksi.  

Vaikka Tonttuvaaran kerrotaan sijaitsevan Suomessa, niin olemukseltaan hyvin vatsakkaan joulupukin kerrotaan nauravan ”pyöreästi” ja peri-amerikkalaisesti ho–ho–ho. 

Tontuista puhutaan välillä myös ruotsalaisittain nissetonttuina. 

Joulupukin olemus on pyöreine vatsoineen hyvin amerikkalainen.
Amelia seisoo joulupukin oikealla puolella. Chris Mouldin kuvitusta 
Matt Haigin lastenromaaniin Joulupukki ja minä (Aula & co 2018).  

Amelia kohtaa myös tarinakeijuja, joiden kerrotaan syövän ”sanoja samalla tavalla kuin karhut syövät hunajaa", ja jotka ”metsästivät jatkuvasti uusia, eksoottisia sanoja, joilla voisivat maustaa tarinoitaan”.