Elina Koivunen: Ailitza eli Kävelevä maailma, kuvittanut Giannetta Porta, 414 sivua, Pääjalkainen 2018.
Tampereen pääkirjasto Metson perinteisillä lasten- ja nuorten-kirjallisuuden kirjakutsuilla viime torstaina kirjastonhoitaja Tuija Mäki mainitsi Elina Koivusen esikoisromaanin vuoden 2018 iloisena yllättäjänä. Mäen mukaan on harvinaista, että pien- tai omakustanteista löytyy oikeasti kiinnostavaa, omintakeista uutta kotimaista tekijää.
Nimensä puolesta hieman konstikas Ailitza eli Kävelevä maailma luokitetaan takakannessa spekulatiiviseksi fiktioksi. Tyylinsä puolesta se on myös hyvin tyypillinen kasvukertomus.
14-vuotias Ailitza Bee on varttunut Peri-Sokiassa Ruura-nimisen naisen kasvattityttärenä perinteitä kunniottavassa ja suljetussa yhteisössä.
Tytön on mentävä jo toistamiseen kuulemaan neuvoston päätös hänen soveltuvuudestaan tiettyyn (elämän)tehtävään.
– – se oli ikiaikainen tapa. Jokaisen kasvavan nuoren kohdalla piti selvittää, mihin ammattiin häntä alettiin valmistaa ja kouluttaa.
– – Ailitzalle oli kerrottu, että joskus kauan sitten kaikki olivat valinneet työnsä itse. Seurauksena oli ollut kaaosta, epätietoisuutta ja pilalle menneitä elämänkohtaloita. Monet keskeiset piirteet ja taipumukset olivat sellaisia, että viisas ulkopuolinen näki ne kirkkaammin kuin nuori ihminen itse.
Mutta neuvosto ei löydä tälläkään kertaa Ailitzalle sopivaa urapolkua.
Tästä sukeutuu tietysti koko tarinan jännite: tyttö lähtee kaupungista – etsimään itseään, vanhempiaan ja itsenäisen elämänsä johtotähteä.
Tyttö päätyy ensin Herttuattaren ja Prinssin hoteisiin Jyrkän palatsiin, mutta epämääräinen levottomuus estää häntä rentoutumasta ja kotiutumasta heidän luokseen.
Maallista omaisuutta Ailitzalla ei juurikaan ole. Peri-Sokiasta hän kuitenkin ottaa matkaansa aivan erityisen kasvin, Tuhatlehden, jolla tulee olemaan tärkeä osa Ailitzan kontolle sälytetyssä riitissä.
Juoni tihentyy, kun Ailitzaa tulee hakemaan vanha mies, joka kertoo olevansa hänen isoisänsä. Taas tyttö lähtee tien päälle, nyt suuntana Perinpohjainen. Ailitza on ihmeissään siellä kohtaamistaan ”kummallisista eläimistä”, jotka ovat hänelle tuttuja vanhoista kuvakirjan kuvista. Kyse on lehmistä, sioista, lampaista, vuohista ja kanoista, joita kasvatetaan ihmisten ravinnoksi.
Kasvissyönnin eettisyys, kaiken elävän kunnioittaminen, nouseekin romaanin kantavaksi teemaksi samaan tapaan kuin hieman pienemmille lukijoille suunnatussa Antti Nylénin lastenromaanissa Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018, kuv. Ilja Karsikas).
Elina Koivusen esikoisromaanin vahvuus on sen verkkaisen filosofisessa latauksessa ja tavassa, jolla isoja aatteita ja yksilön kehitystä kuvataan yhtä suurella intensiteetillä.
Koivusen laaja lukeneisuus sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiankin tuntemus näkyy viimeisteltynä tyylinä ja harkittuna ilmaisuna. Rivien väleistä ja pienistä viittauksista voi halutessaan tunnistaa Irmelin Sandman Liliuksen ja Ursula Le Guinnin kaltaisten klassikkojen vaikutusta.
Ailitza tekee ikäänsä nähden varsin aikavia ja teräviä havaintoja ympäristöstään ja lähipiiristään, mutta juuri tällainen tarkkaavaisuus ja rehelliset mielipiteet tekevät päähenkilöstä niin kiinnostavan. Lukija huomaa itsekin ikään kuin kasvavansa ja viisastuvansa yhdessä Ailitzan kanssa.
Ailitza ei ollut aina kauhean tarkka muiden mielipiteistä. Hän kuunteli myös oman mielensä sisäistä musiikkia – silloin, kun se sellaista hänelle suostui soittamaan.
Erityisenä ansiona voi pitää myös lasten ja aikuisten luontevaa keskinäistä vuorovaikutusta. Ailitzan parasta tahtovat lähipiirin aikuiset kuuntelevat oikeasti tyttöä ja evästävät häntä suurella sydämellä todennäköisesti kahdessa seuraavassa osassa odotettavissa oleviin uusiin haasteisiin ja vastuksiin.
Tähän tapaan vaari puhuu Ailitzalle:
– Oikeasti maailma on mutkikas. Se ei tarkoita, ettei mihinkään saisi uskoa, tai ettei tosiakin asioita olisi. Mutta aina pitää ajatella myös itse. Aina. Jos sinulla on jotakin mihin uskot, pidä siitä kiinni. Älä koskaan pidä itsestään selvänä, että joku toinen tietäisi asiat paremmin kuin sinä. Sinä voit olla väärässä, totta kai, mutta maailmalla liikkuu niin järjettömän paljon vääriä käsityksiä, silkkaa huhua, pelkkää juorua. Osa siitä on vaaratonta, ihan harmitonta. Mutta osa vääristä tiedoista on vaarallisia ja vahingollisia. Liiasta herkkäuskoisuudesta voi olla suurta haittaa.
Tihentyvässä, jopa dramaattisessa lopussa Ailitzalle annetaan vihje siitä, että hänessä on potentiaalia johonkin todella erityiseen tai peräti suureen tehtävään.
Kirjan sivu- ja päähenkilöillä on omaperäisiä, sointuvia tai heidän todelliset vaikuttimensa paljastavia nimiä. Ailitzan parhaat ystävät ovat Ingela ja Teelika. Naapurissa asuu herra Kamppi, puutarhurin nimi on Oleksanteri ja Ailitzan parhaan ystävän isällä on hieman epäilyttävä nimi – Kaarle Ruojola-Noro.
Lukijalle annetaan myös pieniä älypähkinöitä lukujen alussa. Kuka on kulloinkin minäkertojana sulkuihin kirjoitetuissa kappaleissa? Mitkä ovat hänen todelliset vaikuttimensa ja suhteensa luvun tapahtumiin?
Tamperelaisen Giannetta Portan mustavalkokuvitusta on hyvin niukasti, mutta symbolisestikin latautuneet kuvituskuvat puoltavat kyllä paikkaansa.
Turussa asuvan Elina Koivusen perustama ja luotsaama Pääjalkainen julkaisee kaikenlaista kirjallisuutta, mutta lasten- ja nuortenkirjoilla on kustantamossa erityisasema.
Kustantamo ottaa luettavakseen käsikirjoituksia maksua vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti