maanantai 25. toukokuuta 2020

”Vapaa olemaan mitä tahansa”
















Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa, Otava 2020. 223 s. Kansikuva Deviney Designs / Päivi Puustinen. 




On kiinnostavaa, että nuorten päihderiippuvuudesta ja erityisesti vahvempien huumeiden käytöstä kirjoitettiin aiemmin jopa enemmän nuortenromaaneja kuin nykyään, vaikka huumeiden säännöllinen käyttö tai satunnaiset kokeilut ovat Suomessa entisestään lisääntyneet, myös alaikäisten ja jopa lasten keskuudessa. 

Vantaan Korsossa asuvan Emma Sofianna Söderholmin (s. 1992) esikoisromaani Edes hetken elossa vertautuu samankaltaisen asetelmansa takia Annamari Marttisen romaaniin Veljeni vartija (Tammi 2007). 

Kummassakin päähenkilö, sisar, yrittää ymmärtää veljensä huumeaddiktiota  ja uskoo voivansa pelastaa tämän.

Lukion kolmatta luokkaa lopetteleva Elsi on huolissaan isoveljestään, jonka huumeiden käyttö on ollut jo pitkään läheisten tiedossa. 

Topias käy harvakseltaan kotona, lähinnä tyhjentämässä jääkaappia. 

Elsi elää jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa. 

Koko perhe on tuuliajolla.  

Äiti on masentunut jo yli viisi vuotta sitten ja muuttanut uuden paremman elämän toivossa Yhdysvaltoihn. Perhettä pystyssä pitävä isä on lopulta luhistunut itsekin, kun Topiaksen tilanne vain pahenee.  

Arjen rippeitä kannattelee isän ystävä Tette, joka näkee ahdingon yli ja tekee voitavansa, mm. leipomalla pullaa. 

Elsi ei pysty keskittymään lähestyviin ylioppilaskirjoituksiin.

Topiasta ei näy. Pelkään, että on sattunut jotain. Vedetty viimeinen viiva. Ostettu viimeinen gramma. 

Elsi tutustuu Kalleen, jonka nurkissa Topias majailee. Vähitellen Elsi itsekin koukuttuu huumeisiin, ja yhdessä aiemman itsetuhoisuuden kanssa joutuu ennen  pitkää vaarallisiin läheltä-piti-tilanteisiin. 

Pyörähdän ympäri. Pääkin tuntuu kevyeltä. Vapaalta. Vapaalta tekemään, ajattelemaan, olemaan mitä tahansa.  
Nauru kajahtelee korvissani. Hiki nousee pintaan. Hengitän. Mikään paha ei yllä minuun. Kuin pahuutta ei olisi koskaan ollutkaan.  

Syvä rakkaus kaikkia ja kaikkea kohtaan täyttää minut ääriä myöten. Ja niiden ylikin. Rakastan. Rakastan. Rakastan.   
Söderholmin kuvaus päihderiippuvaisen nuoren karusta arjesta on lakonista ja realistista. 

Näiltä osin romaani uudistaa  aiheen aiempaa käsittelyä nuortenkirjallisuudessa. 

Kalle ja Elsi kokevat, että heidän odotetaan tekevän koko loppuelämää koskevat päätökset nopeasti, liukuhihnalta ja yleisten odotusten mukaan.

”Tuntuu, et kaikil on kauhee kiire. Kaikessa,” sanon. ”Ai miten?”
”No tyyliin, ku täyttää kakskytviis, pitäis olla jo omistusasunto ja kolme skidii.” Kalle hymähtää. ”Ei se nyt ihan niin mene.” ”Mut se tuntuu siltä.”

Söderholm vetää työpajoja mielenterveystoipujille, ja todennäköisesti tästä juontaa myös moniongelmaisten nuorten elämän kiihkoton, moralisoimaton kuvaus. 

Romaani ei kurota auvoista loppua kohti, mutta lukijalle jää silti tunne siitä, että Elsi pääsee jaloilleen. 

Sivuhenkilöistä erityisen elävästi on kuvattu  Elsin paras ystävä, Salla, joka tempoilee omissa seurustelusuhteissaan ja hallitsevan äidin puristusotteessa.

Vilkaisen Sallaa. Hänellä on Tinder auki. Hän nyrpistää välillä nenäänsä ja pyyhkäisee sormellaan vasemmalle niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa mukana. 

Elsi selaa Instaa ja näkee bilekuvien, asukuvien, filtteröityjen selfieiden ja jonninjoutavan raportoinnin valheellisuuden. Äitiin Elsi yrittäää pitää yhteyttä   Whatsapp-viestien kautta. 

Elsin pitkä viesti äidille on koskettava ja aito, tunnekuohun aiheuttamine lyöntivirheineen kaikkineen. Lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, lähettääkö Elsi viestin eteenpäin. Joka tapauksessa äidin vähäiset reagoinnit perheen kriisin syvenemiseen hämmentävät.


Visuaalinen huomio kannesta : kirjaimilla kikkailevat kansikuvat ovat yleistyneet sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudessa. 

Söderholmin romaanin kannessa on lasinsirpaleita ja hänen nimensä lomittuu kirja nimeen. Lopputulos on sekava, mikä tietysti sopiikin romaanin nuoren ihmisen etsikkoajan kuvaukseen. 

Mielestäni merkittäväksi käänteeksi Elsin omalle parantumiselle muodostuva Teteltä saatu voodoo-tyyppinen terapianukke olisi toiminut jopa parempana signaalina tarttua teokseen. 


Kotimaisia nuortenromaaneja päihteistä:

Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin, Otava 2019 

Salla Simukka: Punainen kuin veri, Tammi 2013

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Reija Kaskiaho: Tulitikkuihmisiä, WSOY 2001

Hanna-Marjut Marttila: Tulikirja, Otava 1998 

Raili Mikkanen: Koukussa, Otava 1997 

Mika Wickström: Sukupolvi X, WSOY 1995 

Tuula Kallioniemi: Linda K., Otava 1993 

Pirkko Talvio, Pikkusysteri, Tammi 1993 

Teija Niemi: Steissi, Tammi 1991 





Lastenkirjoja päihteistä ja riippuvuudesta:

Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, suom. Katriina Huttunen, S & S 2017

Saara Laiho & Johanna Moisio: Et ole yksin, pikku Kurre, Lasten Keskus 2003

Jacques & Jean Breuil: Tomi ja vaarallinen saari, suom. Anne Kanerva, Kirjatoimi 1998

Inger ja Lasse Sandberg: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin, suom. Ulla Ropponen, Weilin+Göös 1981



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti