Ei mitään pahaa

Anu Holopainen: Filigraanityttö, 139 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Mari Villanen. 

 

YA-kirjallisuuteen on reilun kymmenen vuoden aikana rantautunut uusi termi sick lit. 

Sick lit -nuortenromaaneissa käsitellään usein nuoren päähenkilön sairastumista parantumattomaan tai vakavaan tautiin sekä ohimeneviä tai pitkäaikaisempia mielenterveyden häiriöitä. 

 

Terapiaan aiemmin liitetty stigma on näissä kirjoissa vähin erin hälventynyt. 

 

Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten nuortenromaaneissa kuvattiin lähinnä epäonnistuneita käyntejä kouluterveydenhuollossa, niin nyt nuortenromaanien eri tavoin kipuilevat päähenkilöt saavat lähes poikkeuksetta nopeasti apua lyhyt- tai pitkäkestoisesta terapiasta. 

 

Tosielämässä apua ei valitettavasti saa yhtä sukkelaan.

Yhdysvaltalaisten käännösten rinnalle on saatu viime vuosina myös sick -lit -kirjallisuuden kriteerit täyttäviä kotimaisia nuortenromaaneja. Niissä nuoren mielen tai kehon sairastumista työstetään havaintojeni mukaan ilman yhdysvaltalaiselle sick lit -kirjallisuudelle leimallista raflaavuutta tai tirkistelyn halua.

 

Anu Holopaisen Filigraanityttö kertoo teini-ikää lähestyvästä Ennistä, jonka vaari kuoli auto-onnettomuudessa, kun Enni oli vielä pieni. 

Tytön traumaa ei lapsena tunnistettu ja siksi Enni on kehittänyt selustatuekseen tarkat rituaalit, joiden varassa arki pyörii.

 

Mutta suojausmekanismeista huolimatta ”varoittaja” on usein läsnä:

 

– –  se oli aina hereillä ja nuuski alkavaa päivää, lukuisia, loputtomia uhkia. Viime aikona – ehkä pidempäänkin, ehkä jo syksystä alkaen, Enni ei ollut siitä ihan varma – siitä oli alkanut tulla jotenkin valppaampi. Se huomasi entistä enemmän vaaroja, näytti entistä pahempia kuvia. 

 

Varmuuden vuoksi Enni tarttui vasemman käden keskisormessa olevaan sormukseen. Ennen kuin avasi silmänsä ja tarkisti leluhyllyn, hän pyöräytti sormusta: kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Samaa tahtia sanat Ennin mielessä

 

Ei-mitään-pahaa Ei-mitään-pahaa.

 

Perheen rakkaus ja huolenpito ei vähennä Ennin ahdistusta.

Yllättäen naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Lauri, joka tuntuu heti tutulta. 

Laurillakin on omat pinttymänsä, mutta hän on jo tiedostanut, että niihin voi pyytää ja saada apua.   

 

Anu Holopainen on tiivistänyt herkän ja pakkomielteistä kärsivän tytön kasvutarinan lyhyeen miniatyyriromaaniin. 

Ennin ahdistus on kuvattu havainnollisesti mutta sitä ei siti mystifioida saati paisutella. Vaikka Ennin ahdistus ei täysin katoa ja hänen hoitoprosessiaan ei kuvata, sillä havahtuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa, lukijan on helppo samastua Ennin helpotukseen ja todeta, että kaikki järjestyy, kaikki on riittävän hyvin. Huoli kuuluu osana elämään, ja jotkut meistä reagoivat asioihin voimakkaammin.

Enni oppii, että haastavien asioidenkin kanssa voi elää normaalia elämää.

Helppolukuisuutta lisää tarkan aiherajauksen lisäksi  myös väljä rivivälitys. 

 

Romaanin nimi viittaa kultaseppien käyttämään tekniikkaan, jossa ohuita metallilankoja juotetaan kiinni metalliin ja näin syntyy herkkä, hauras ja pitsimäinen kokonaisuus.