Elämään kuuluu aina myös kuoleman siruja

Sini Helminen: Väkiveriset 1: Hurme, 324 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Seison kotona vessan peilin edessä mustanvioletissa bilemekossa, korjaan ripsiväriä ja mietin, teenkö sen Kristianin vai itseni takia. Hallan varoitus kekristä kummittelee mielessäni. Olen menossa Antonin veljen kotiin ja Antonin aave on ilmestynyt meille jo kahdesti, vaikka minä olen sentään vain Antonin yhden illan deitti. Anton saattaa hyvinkin seurata myös Kristiania, enkä minä voi käydä tunkemassa huomaamattomasti hänen ovensa alle rautaveitsiä. En halua ajatella, kuinka voimakas Antonin henki on kekrin aikaan, jos jo heikompana se melkein tappoi Darth Maun. 

 

 

Karin Niemen tekemä kansi Sini Helmisen  YA-romaaniin Hurme on poikkeuksellisen vangitseva. Se erottuu taatusti edukseen kirjakaupan ja kirjaston hyllystä, jos se hoksataan laittaa tarjolle kansi edellä. 

 

Vastaväreillä leikittelevä kansi on samaan aikaan romanttinen, karmiva ja viekoitteleva, ja sellaisenaan se toimiikin erinomaisena johdatuksena romaanin tunnelmaan.

 

Nuortenkirjan kannella on aiempaa isompi merkitys lukemaan houkuttelemisessa. Suomessa halutaan aiempaa enemmän jäljitellä amerikkalaisia kansityylejä. 

Karin Niemen kansi todistaa, että omintakeisempi ja rohkeampi tyyli erottuu aina edukseen.

 

Hurme aloittaa uuden itsenäisistä osista koostuvan Väkiveriset-trilogian.  

 

Avausosa on jouheva sekoitus petoromantiikkaa, makaaberia kauhua, dekkaria ja realistista kerrontaa höystettynä vielä ripauksella huumoria. 

 

Seela – sukunimeltään enteellisesti Kalmankari – on aloittanut kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opinnot Helsingissä ja asuu Darth Mau -kissan kanssa enonsa hautaustoimiston yläkerrassa. 

 

Hänen perheensä on kokenut kymmenisen vuotta sitten suuren tragedian, kun kolmostyttäristä kaksi on kuollut auto-onnettomuudessa ja vain Seela on jäänyt henkiin. 

Seela on käynyt terapiassa ja päässyt jaloilleen, mutta isä kipuilee yhä asian kanssa. 

 

Auttaessaan enoaan hautaustoimistossa Seela huomaa omaavansa kyvyn nähdä rajatilassa olevia kuolleita. 

Kun toimiston lavetille ilmaantuu epäonnistuneiden Tinder-treffien toinen osapuoli, öykkärimäisesti käyttäytynyt rikkaan suvun vesa Anton, tapahtumat kääntyvät paranormaalin puolelle.

 

Originelli Seppo-eno ei vähästä hätkähdä, sillä hänelläkin on sama erityiskyky.  Hän uskoo Seelan olevan riittävän kylmäverinen hyväksymään asian ilman suurempaa ahdistusta:  

”Ihminen on kuollessaan yhtä avuton otus kun syntyessään. Siksi on olemassa sellasia olentoja kuin kalmanväki, joita tavalliset heikkoveriset ihmiset eivät näe, jotka auttaa vainajia pääsemään tuonpuoleiseen. Ne henget, jotka eksyy ja jää maan päälle, hiipuu ja menettää hiljalleen voimansa”, – – .  

Ongelmia ilmenee lähinnä silloin, jos vainajan läheiset eivät haluakaan surun ja luopumisen pelon takia päästää vainajaa vapaaksi.

 

Samoilla luennoilla käyvä Halla kiinnittää Seelan huomion ja saa hänen sydämensä sykkimään aivan erityisellä rytmillä.

 

Helminen herättää suomalaisesta kansanperinteestä tutun kuvaston eloon. 

Seksuaalisuuden moninaisuus tulee esiin sivu- ja päähenkilöiden kautta. 

Alun väärinkäsitysten jälkeen Halla arvostaa Seelan suhtautumista: Seela ei nimittäin välitä siitä, mikä hän on, vaan kuka hän on.

 

Seela tulee vähitellen sinuiksi erityisominaisuutensa kanssa. 

Hän huomaa että elämä ei maistu elämältä ”ilman sitä pientä kuoleman sirua, tummaa ja huomaamatonta, jonka nykyihmiset tahtovat siivota pois, unohtaa, kadottaa näkyvistä”.