Historiallisia varhaisnuorten- ja nuortenromaaneja ilmestyy yhä jonkin verran, mikä on hyvä asia. Aiemmin niitä ilmestyi toki kosolti nykyistä enemmän ja Suomessa oli useampiakin genreen joko kokonaan tai osittain keskittyneitä tekijöitä, mm. Maijaliisa Dieckmann, Laila Kohonen ja Raili Mikkanen.
Genren uudempaan kiinnostavaan kirjaiijajoukkoon kuuluvat Anniina Mikama, Tapani Bagge ja Eva Frantz, joista kaksi viimeksi mainittua kirjoittavat dekkareita myös aikuisille ja punovat lasten- ja nuorten historiallisiin romaaneihinkin usein dekkarin säikeitä.
Aikamatkailun kautta nykyhetkestä historiaan siirrytään esimerkiksi Tuutikki Tolosen Agnes-sarjassa ja Sanna Iston Sirpaleessa.
Lapsilukijat nostivat Eva Frantzin edellisen historiallisen lastenromaanin Osasto 23:n Runeberg Junior -palkinnon voittajaksi vuonna 2019.
Palkinto osoittaa, että vetävällä historiallisella tarinallakin on potentiaalia koukuttaa lapsi kirjan ääreen. Osasto 23:n keskushenkilönä oli keuhkotautiparantolaan 1920-luvulla lähetetty 12-vuotias Stiina-tyttö. Yön kuningatar sijoittuu vuoteen 1915 ja siinä päähenkilönä on 12-vuotias Viktor.
Poika muuttaa oopperalaulajataräitinsä kanssa Pariisista äidin entiseen kotikaupunkiin Helsinkiin, kun tämä saa oopperasta tähtiroolin Mozartin Taikahuilusta.
Olosuhteet eivät ole kovin suotuisat. Osaan aiemmin pestattu laulajatar on kuollut dramaattisesti ja lavasteissa sattuu tämän tästä läheltä piti -tilanteita. Isoäidin ja -isän talossakin vallitsee varautunut tunnelma, kun isoäiti sättii tytärtään ”kevytkenkäiseksi lortoksi” ja ”nöyryytetyksi tyhjätaskuksi”.
Viktorin äiti pakenee onnetonta avioliittoaan ja uransa kipukohtia alkoholiin ja poika saa kaipaamaansa läheisyyttä ja ymmärrystä lähinnä kotiapulaisilta.
Viktorilla on toki myös omat kipuilunsa. Hän on hivenen pyylevä ja joutuu sen takia uudessa luokassa kiusanteon kohteeksi. Pahin kiusantekijä on talonmiehen poika Algot.
Yön kuningatar alkaa melko pitkällä vuoteen 1796 sijoittuvalla ja kursiivilla muusta kerronnasta erottuvalla takaumajaksolla, jossa Kristina Simonsdotter teloitetaan lapsensurmasta. Naisen langettamalla kirouksella on tärkeä rooli kirjan juonenpunonnassa.
Viktor pystyy tarkkuutensa, rohkeutensa ja uteliaisuutensa ansiosta ratkaisemaan oopperaa koetelleen mysteerin.
Loppuratkaisun kannalta tärkeäksi muodostuu halvaantuneen isoisän ja tyttärenpojan luoma sielunyhteys, joka koituu koko oopperan pelastukseksi.
Vaikka tapahtumien alkusyyt juontavatkin menneisyyteen, niin pakkaa sekoittavat tietysti myös arkiset tunnemyrskyt ja oopperan taiteilijayhteisön keskinäinen kateus.
Viktor ystävystyy teatterimestarin tyttären Agneksen kanssa, ja viimeisillä sivuilla vihjataan, että kenties kaksikon yhteisistä seikkailuista kuullaan myöhemmin lisää.
Henkilökuvaus on melko mustavalkoista, mutta Viktorin kasvu ja rohkaistuminen on kuvattu silti uskottavasti.
Yön kuningattaren jännitys ei tihenny aivan suljettuun tilaan sioittuvan edeltäjänsä veroiseksi, mutta historiallisia detaljeja, tapoihin ja seurustelukulttuuriinkin liittyviä yksityiskohtia on ripoteltu kiinnostavati tarinan lomaan.
Tunnelman nostatuksen kannalta erityiskiitosta ansaitsee Anders Carpelanin tyylikäs, kolmiulotteiseksi näyttämönäkymäksi avautuva kansikuva sekä muutaman luvun alusta löytyvät visuaaliset tai graafiset erikoistehosteet.
Yön kuningatar on taas hyvä esimerkki lastenkirjallisuuden monikäyttöisyydestä.
Se toimii nimittäin myös hyvänä johdatuksena yhteen kuuluismpaan oopperateokseen, Mozartin Taikahuiluun, joka nähtiin muutama vuosi sitten Kansallisoopperassa.
Frantzin lastenromaanin kupeessa sopii luettavaksi Lisbeth Landefortin ja Seppo Nurmimaan lasten tietokirjan Oopperaa, oopperaa! Löytöretki lavasteiden taakse: sanoin ja kuin oopperan maailmasta (Schildt 1996, suom. Kaija Valkonen) kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti